Suomi voisi olla Euroopan ruoka-aitta

Timo Soini luonnehti minua uudessa kirjassaan Peruspomo siten, että olisin lahjakas polittikko, jos vain keskittyisin oikeisiin asioihin ja ottaisin asiat tosissani. Aluksi hieman närkästyin, mutta sitten myönsin kritiikin olevan totta. Liian paljon ajastani on mennyt suoraan sanottuna vitsailuun ja hieman jopa epäoleellisista asioista vouhottamiseen.

Ei siksi, etteivätkö jotkut teemani olisi olleet tärkeitä. Maahanmuuttopolitiikka on tärkeää etenkin ja niin oli myös se lakialoitteeni, jolla yritettiin tehdä lapsen vieraannuttamisesta toisesta vanhemmastaan kiellettyä. Näiden teemojen parissa aion jatkaa vastakin.

Soinin kritiikistä oppineena päätin kuitenkin, että nyt koetan keskittyä myös sellaisiin politiikan sektoreihin, joista en aiemmin ole sanonut juuri mitään. On aika opetella ja on aika paneutua. Maatalouspolitiikkaa olen aiemmin sivunnut lähinnä vain kalastukseen ja panimoteollisuuteen liittyen. Nyt sanon enemmän.

Maatalouspolitiikka on aina ollut Euroopan unionin ytimessä. Suomi sijaitsee Euroopan laidalla, eivätkä viljelyolosuhteemme ole olleet yhtä suotuisat, kuin mitä ne etelämpänä ovat. Maamme liittymisneuvotteluiden yhteydessä saamista eduista olisi pitänyt pitää tiukemmin kiinni. Kansallisen Etelä-Suomen maataloustuen (141) muuttuminen matalammaksi 149 tueksi oli pettymys.

Ilmastonmuutoksen uhkista on puhuttu paljon. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos ilmasto jatkaa lämpenemistään, saattaa Suomen asema maatalousmaana tulevina vuosikymmeninä nousta paljonkin. Koska valon määrä varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn on Suomessa keskistä ja eteläistä Eurooppaa selvästi suurempi, johtanee se pidempään kasvukauteen. Paitsi että saamme uusia viljelylajeja, saatamme myös saada useista jo olemassaolevista lajikkeista aiempaa runsaamman sadon ja kaksikin peräkkäistä kasvukautta. Maataloutta ei saakaan nyt päästää rapautumaan, vaan eroosion, kuivuuden ja toisaalta tulvien riivaaman Etelä- ja Keski-Euroopan kärsiessä, saatamme nousta koko Euroopan ruoka-aitaksi. Hyvät pohjavesivarannot tukevat mahdollisuuksia.

Kalastuksen, karjanhoidon, tilateurastamoiden ja lihanjalostajien, ynnä myös pienpanimoiden ja viinitilojenkin toimintaedellytyksiä on parannettava. Keskusliikkeitä ja suuria jalostajia suosivat kohtuuttomat elintarvikemääräykset ja tarkastusmaksut ovat heikentäneet lähiruoan saatavuutta. Pienten elintarvikeyritysten markkinoille pääsyä on helpotettava määräyksiä lieventämällä. Vaikka rajat ylittävä vapaa liikkuvuus on EU:n periaatteita myös elintarvikkeiden osalta, tulee toisen EU:n keskeisen periaatteen, eli läheisyysperiaatteen mennä tässä edelle.

Suomalaisilla tuotteilla on hyvä maine myös Venäjällä. Etenkin maito- ja lihatuotteet ovat kysyttyjä. Pelkästään Pietarissa asuu noin viisi miljoonaa laatutietoista kuluttajaa. On sääli, että toisaalta ruplan euroon nähden epäedullinen kurssi, ja toisaalta EU:n Venäjälle kaavailemat talouspakotteet nyt ainakin väliaikaisesti heikentävät näitä mahdollisuuksia.

EU:n toimeenpaneva maatalouspolitiikka vuosille 2014- 2020 ei vastaa niihin haasteisiin, joita maataloustuotteiden maailmanlaajuinen kysynnän kasvu aiheuttaa. EU:n on kannettava vastuunsa maailman nälkäongelmasta ja lisättävä tuotantoa erityisesti pohjoisilla alueilla. Suomen ilmasto, tuotantoeläimien ja ympäristön eettisesti oikea kohtelu ja puhtaat raaka-aineet sekä tuotantoprosessit luovat meille kilpailuetua. Turkistuotannon, kalastusmatkailun, sekä viinitilojen, että pienpanimoiden toimintaa on turhaan kiusattu joko EU direktiivein, tai kotimaisin rajoituksin. Näillä aloilla olisi mahdollisuus työllistää ja tuoda verotuloja Suomeen. Sieni- ja marjametsiä unohtamatta.

Mietteitä Kataisen erosta.

Jyrki Katainen ilmoitti jättävänsä niin pääministerin tehtävät, kuin Kokoomuksen puheenjohtajuudenkin. Fantastista.

Toivottavasti Katainen löytää homman jossa pärjää ja viihtyy. Kiitos kaikesta ja kaikesta huolimatta. Vähän kieltämättä korpeaa, että viime töinään hän muun muassa leikkasi lapsilisiä ja pisti lisää hintaa autoilulle ja suuntasi tämän tehtyään kohti uusia seikkailuja. Soteuudistus sentään saatiin aikaan, kun viimeinkin tajusi pyytää opposition mukaan.

Kyllä kai tämä ero kuitenkin olisi ollut ennalta tiedossa, jos olisi hieman tarkemmin sen Himasen tulevaisuusselvityksen aikanaan lukenut.

Taas tekisi mieli sanoa jotain vastuunkannosta, mutta maltanpa mieleni. Vasemmistoliiton kanssa en malttanut. Vasemmistoliitto lähti hallituksesta, erotettuaan sitä ennen eduskuntaryhmästään kaksi kansanedustajaa, jotka eivät alun alkaenkaan suostuneet tanssimaan Kataisen pillin mukaan.

Jyrki Katainen on kuitenkin kantanut vastuuta niin hienosti, että hyväpalkkainen EU virka odottaa ihan varmasti. Siinäpä se on se apupakettien hinta. Pääsee pöytiin, joissa asioista päätetään. Se on sitten ihan eri asia kuka päättää ja kuka kuuntelee hissukseen.

Lukuisa joukko Kokoomuksen ykkösministereitä on lähdössä europarlamenttiin, jos vain kansa äänestää. Kohta vaihtuu Urpilainen Rinteeseen ja Vihreät Hanhikiveen. Olisikohan syksyllä eduskuntavaalien aika? Joka tapauksessa alkuperäinen hallituskuusikko on jo nyt enemmän hajalla, kuin Perussuomalaisten eduskuntaryhmä, vaikka ihan toisin piti olla.

Ajatuksia Suomen taloudesta

Muutaman päivän ajan on eri medioiden verkkosivuilla riittänyt kohua liittyen Timo Soinin tuoreeseen kirjaan. Myös minä olen saanut palautetta. Kuinka se Soini nyt noin meni puolueveljensä haukkumaan? Kun olen kysynyt, niin juuri kukaan närkästyneistä ei kirjaa ole lukenut. On vain muodostettu mielipide median aiheyhteydestään irrottamien lauseiden perusteella..

Se mitä Soini minusta kirjoittaa, pitää täysin paikkansa. Minulla on ollut vaikeuksia suhtautua asioihin riittävällä vakavuudella. En aina ole jaksanut keskittyä oleellisiin seikkoihin. Kuitenkin, Soinin mukaan olen lahjakas hoksnokkapoika. Enemmän Soini kirjassaan kehuu, kuin haukkuu. Tunnustusta tulee enemmän, kuin olisi ehkä aina aihettakaan. Erityisesti Soini kehuu avustajiaan. Minä kehun nyt omaa eduskunta-avustajaani Petri Kivikangasta. Hän on korvaamaton henkilö talouspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Viime syksynä sain nörttien parissa mainetta eräänlaisena Bitcoinasiantuntijana, kahden eduskunnassa tekemäni kirjallisen kysymyksen tähden. Se kaikki oli hyvin pitkälti Petrin ansiota.

Harva poliitikko pärjää kovin hyvin ilman taustavoimia. Minun piti tätä kirjoittaessani olla EU-vaalikiertueella Pohjois-Savossa ja -Karjalassa. Sikamainen influenssa pakotti jäämään kotiin, mutta vaali- ja kampanjapäällikköni Olli Kekkonen ja Freddy van Wonterghem lähtivät kiertämään sovitut paikat puolestani. Arvostan isosti.

Osoittaakseni Timo Soinille, itselleni ja äänestäjillekin, että osaan halutessani keskittyä oikeisiin asioihin, julkaisen seuraavia mietteitä Suomen talouden pelastamiseksi. Minulla ei ole merentakaisia kuiskaajia, mutta minulla on Petri.

Suomen talous jatkaa syöksykierrettään. Viime vuonna vaihtotase jäi kaksi miljardia euroa miinukselle, ja tammikuussa vienti tippui yhdeksän prosenttia vuoden takaisesta. Erityisen huolestuttavaa on Nokian ongelmista seurannut korkean teknologian viennin hiipuminen. Vielä joitakin vuosia sitten Suomi vei korkeaa teknologiaa kahdella miljardilla eurolla enemmän mitä toi. Nyt lukema on sama, mutta miinusmerkkinen. On kuitenkin myös aloja joissa vienti edelleen vetää. Esimerkiksi turkiksia Suomi vie nyt enemmän kuin tietoliikennelaitteita. Toisaalta monet suomalaiset haluaisivat lakkauttaa koko turkisalan.

Tuotannon romahtaminen on hälyttävää. Sähkö- ja elektroniikkateollisuuden tuotanto tippui vuodessa peräti 23 %, teollisuuden kokonaistuotannon laskiessa 7,5 %. Irtisanomisista saamme lukea päivittäin. Helmikuussa työttömyysaste oli 9,1 %, kun se vuotta aiemmin oli 8,7. Työvoiman ulkopuolella olevien määrä on kasvanut 25 000:lla. Voidaan rehellisesti sanoa, että talouden elpymisestä ei Suomen osalta ole merkkejä.

Mitä siis tulisi tehdä? Aivan ensimmäisenä on tehtävä arvopäätöksiä. On päätettävä meneekö suomalaisten etu maailmanparannuksen ja imagon kiillotuksen edelle. Hallituksen taannoisessa kehyspäätöksessä kehitysavusta on tarkoitus karsia vuosittain 50–100 miljoonaa. Tästä huolimatta kehitysapuun menisi edelleen vuosittain lähes miljardi euroa. Suomi harrastaa kehitysapua myös humanitaarisen maahanmuuton muodossa. Myös tähän saattaa mennä jopa miljardi euroa vuosittain, tosin kustannuksia ei toistaiseksi ole haluttu tarkasti laskea. On vihdoinkin päätettävä siitä tuleeko Suomen jatkaa maailmanparannusta oman maan kansalaisia velkaannuttamalla ja verottamalla. Mielestäni näin ei tule tehdä. Varsinaisesta ja humanitaarisen maahanmuuton muodossa tapahtuvasta kotimaisesta kehitysavusta luopumisella Suomi voi vähentää menojaan mahdollisesti 2 miljardilla eurolla vuosittain.

Suomalaisten kannalta tarpeettomien menojen karsiminen ei kuitenkaan vielä riitä. Taloutemme ongelmat eivät johdu suhdanteista vaan nykypäivään sopimattomista rakenteista. Emme voi vain odottaa ja toivoa että kyllä se nousukausi taas tulee ja pelastaa. Ei ole odotettavissa samanlaista nousua joka nosti meidät aikoinaan 90-luvun lamasta. Nyt tarvitaan radikaaleja rakenteellisia uudistuksia etenkin yrittäjien aseman parantamiseksi. Konkurssilainsäädäntöä on uudistettava Yhdysvaltojen mallin mukaiseksi. Konkurssin tehnyttä henkilöä ei pidä kohdella kuin spitaalista, vaan konkurssi tulee ajatella arvokkaana kokemuksena. Moni liikeidea havaitaan toimimattomaksi vasta yrittämisen jälkeen. Heitä jotka yrittävät ja epäonnistuvat, tulisi lannistamisen sijaan rohkaista yrittämään uudelleen.

Yrittäjät ovat usein vaikeuksia kohdatessaan yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolella. Saattaa olla tilanteita, joissa yrityksen toiminta on suhdanteista johtuen järkevintä väliaikaisesti keskeyttää. Yrittäjä on kuitenkin tällöin saman ongelman edessä kuin töitä hakeva opiskelija – niin yrittäjä- kuin opiskelijastatuskin estävät usein sosiaaliturvan saamisen vaikka henkilö ilmoittautuisi työttömäksi työnhakijaksi ja pyrkisi aktiivisesti löytämään töitä. Yrittäjän on tällöin luovuttava yrittäjästatuksestaan ajamalla yrityksensä konkurssiin. Vastaavasti opiskelijan on luovuttava opiskelijastatuksestaan luopumalla oikeudestaan opiskella. Kummassakaan ei ole yhteiskunnan kannalta järkeä. Yhteiskunnan kannalta tulisi pikemminkin rohkaista yrittämään ja opiskelemaan palkkatyön ohessa. Työttömät työnhakijat, olivat sitten opiskelijoita tai yrittäjiä, tulisi asettaa samalle viivalle sosiaaliturvan suhteen. Mikäli henkilö etsii tosissaan palkkatyötä, ei pitäisi olla merkitystä sillä onko hänellä myös yrittäjä- tai opiskelijastatus.

Yrittäjien aseman lisäksi tulee parantaa myös yritysten asemaa. Virossa verotetaan ainoastaan niitä yrityksen rahaeriä, joita yritys käyttää muuhun kuin liiketoimintansa kehittämiseen. Tällaisia rahavirtoja ovat esimerkiksi bonukset ja osingot. Virossa ei ole tarvetta erilaisille investointeja edistäville verojärjestelyille, koska heidän yksinkertainen verojärjestelmänsä edistää jo lähtökohtaisesti investointeja. Pelot Viron yritysveromallin vaikutuksista ovat usein liioiteltuja ja vailla todellisuuspohjaa. Yrityksen tai sen omistajien intresseissä tuskin on kasata voittoja yritykseen ottamatta niitä ikinä yrityksestä ulos. Mikäli yritys taas päättää olla maksamatta yritysveroa ja käyttää voittonsa liiketoimintansa kehittämiseen, luo se sitä kautta työpaikkoja ja kasvattaa valtion tuloverokertymää. Tällöin, vaikka yritys ei maksakaan yritysveroa, maksavat sen palkkaamat uudet työntekijät tuloveroa.

Myös arvonlisäverotusta on uudistettava siten että verovelvollisuuden alaraja nostetaan vähintään 50 000 euroon, ja mielellään EU:n kaavailemaan 100 000:een. Suomen Pienyrittäjät ry on arvioinut että ALV:n alarajan nosto 50 000:een kasvattaisi valtion verotuloja pitkällä aikavälillä noin 700 miljoonalla eurolla vuosittain. Yhdessä Viron yritysveromallin kanssa nämä uudistukset parantaisivat huomattavasti pienten ja aloittelevien yritysten toimintaedellytyksiä vähentämällä byrokratiaa ja verotaakkaa.

Yritysverouudistuksen lisäksi on toteutettava yritystoimintaan liittyvä perintö- ja lahjaverouudistus. Perheyritysten liiton selvityksessä vertailtiin Suomea, Viroa ja Ruotsia mm. siinä miten nämä kohtelevat yrittäjiä sukupolvenvaihdoksessa. Suomi oli tässä selvä häviäjä perintö- ja lahjaverotuksen vuoksi. Ruotsi oli yllättäen tasoissa Viron kanssa sukupolvenvaihdoksen kustannuksia vertailtaessa. Suomessa sen sijaan pahimmassa tapauksessa jopa puolet yrityksen omasta pääomasta voidaan joutua jakamaan omistajille, jotta nämä kykenisivät maksamaan sukupolvenvaihdoksen yhteydessä kannettavat verot. Yrityksen pääoman myyminen taas alentaa yrityksen tuloksentekokykyä, mikä johtaa pitkäaikaiseen verotulojen tippumiseen kyseisen yrityksen osalta. Tuloksentekokyvyn heikkeneminen taas vaikuttaa suoraan yrityksen työllistämiskykyyn, ja pahimmassa tapauksessa yritys joutuu irtisanomaan työntekijöitään. On käsittämätöntä kuinka herkästi verottaja hakee Suomessa yrityksiä konkurssiin näiden ollessa hetkellisissä ongelmissa verovelkojen suhteen. Verot tulee toki maksaa ja lakeja noudattaa, mutta onko järkevää edelleen ajaa 90-luvun lama-ajan malliin elinkelpoisiakin yrityksiä konkurssiin? Epäonnista yrittäjää kohdellaan Suomessa edelleenkin kuin rikollista. Tästä on tultava loppu, mikäli Suomen talous halutaan saada kuntoon.

Yritysten toimintaedellytysten turvaamiseksi on tehtävä uudistuksia myös työmarkkinoille. Etenkin pienille yrityksille työntekijän palkkaaminen on suuri riski. Palkkausriskin pienentämiseksi työntekijöiden irtisanominen tulisi tehdä helpommaksi. Tällä tavalla alennettaisiin pienten yritysten kynnystä palkata työntekijöitä, ja samalla luonnollisesti parannettaisiin työnhakijoiden työllistymismahdollisuuksia. Vaikka saattaakin kuulostaa erikoiselta, on irtisanomisen helpottaminen itse asiassa työntekijöiden etu. Erityisen suuri riski pienille yrityksille on nuorten naisten palkkaaminen. Vanhemmuuden kustannukset tulisikin siirtää kokonaisuudessaan yhteiskunnalle, koska ei ole mitään kestävää perustetta sälyttää niitä työllistäville yrityksille.

Vaikka edellä olen luetellut jo useita radikaaleja keinoja taloutemme kohentamiseksi, eivät nämäkään vielä ole riittäviä. Toimenpiteitä tarvitaan vielä ainakin teollisuuspolitiikan, valtion omistajapolitiikan, koulutuspolitiikan ja maahanmuuttopolitiikan osa-alueilla. Suomi tarvitsee pienoisen vallankumouksen, jotta kaikki tarvittavat toimenpiteet saadaan tehtyä taloutemme rakenteiden korjaamiseksi. Vallankumous tulee toteuttaa sivistyneesti, äänestämällä Suomen kokonaisedun hahmottavia ehdokkaita niin nyt euro-, kuin vuoden päästä eduskuntavaaleissakin.

Aivan aluksi on kuitenkin lähdettävä liikkeelle tosiasioiden, eli talouden rakenteiden radikaalin uudistustarpeen, tunnustamisesta. Tästä uudistustarpeesta vallitsee onneksi nyt laaja yksimielisyys, vaikkakin uudistustarpeen laajuudesta on eri näkemyksiä. Seuraavassa vaiheessa meidän on päästävä yhteisymmärrykseen niistä keskeisimmistä arvoista joiden pohjalta lähdemme ongelmaa ratkaisemaan. Minun arvoni kiteytyvät kolmeen sanaan: oma kansa ensin.

Kolmas paikka on tipalla.

Noin kolmen vuoden ajan olen nyt kuunnellut vasemmistoliittolaisten tovereitteni länkytystä siitä kuinka katsomosta on helppo huudella ja mitä se on se vastuunkanto. Ennen eduskuntavaaleja Arhinmäki kumppaneineen vastusti EU:n tukipakettipolitiikkaa. Audikyydissä se muuttuikin hätään joutuneiden ihmisveljien auttamiseksi. Taittelen kammastani piikkejä, että milloin kehtaavat taas puhua saksalaisten pankkiirien pelastamisesta lapsiperheiden kustannuksella.

Jokainen puolue haluaa hallitukseen. Hallituksesta jäädään pois ainoastaan silloin, kun käy selväksi että omien arvojen mukaista politiikkaa ei tiettyjen puolueiden kanssa voi harjoittaa. Jotkut jäävät hallituksesta vaalien jälkeen, jotkut toiset juuri ennen. Hallituksella on nyt takanaan 112 kansanedustajaa. 112 on hätänumero, jonne soittamalla suottaapi olla, että saa ambulanssin joskus ihan oikeaankin osoitteeseen. (Tämä savolaisvitsi ymmärrettäneen ainakin Kymenlaaksossa, jonka hätäkeskuspalvelut siirtyivät Kuopioon.)

Vasemmistoliiton ero hallituksesta oli arvattavissa jo pitkään, ihan samalla tavoin kuin euron hajoaminenkin. Euro ei kuitenkaan ole hajonnut. Olisi kyllä, jos EU ei olisi alkanut rikkoa omia sääntöjään. EKP ryhtyi ostamaan kriisimaiden roskalainoja ja hyvin asiansa hoitaneet euromaat alkoivat rahoittaa itsensä tärviölle ajaneiden maiden talouksia. Jos olisi pelattu EU:n omien sääntöjen mukaan, ei näin olisi saanut menetellä. Ei jalkapallo-ottelunkaan sääntöjä muuteta, jos ennustettu lopputulos alkaa näyttää väärältä.

Kaikki tämä on minulle todiste siitä, että EU on ennen kaikkea poliittinen, ei taloudellinen projekti. Euro on sen poliittisen projektin tärkein symboli, ja siksi se halutaan pelastaa, vaikkei se taloudellisesti järkevää olisikaan. Euro voidaan pelastaa rakentamalla EU:sta liittovaltio, joka kerää yhteisesti verot ja määrittää jäsenvaltioittensa budjetit. Tätä ajavat EU:ssa ne puolueryhmät joihin Suomesta kuuluvat Kokoomus, demarit, Vihreät ja ennen kaikkea Keskusta. Keskustapuolueen edustama liberaalinen ALDE ryhmä on EU:n liittovaltion ylin kannattaja, sanoi Väyrynen mitä tahansa.

EU vaalien ennakkoäänestys alkaa reilun kuukauden kuluttua. Suomesta valitaan yhteensä 13 edustajaa. Gallupien mukaan Perussuomalaiset ja Keskusta kisaavat tasapäisesti 18 prosentin tuntumassa. 18 % tuo puolueelle kolme paikkaa Brysselissä. Tuntuma vaalikentiltä on sellainen, että meillä on kaksi ehdokasta, jotka keräävät enemmän ääniä kuin muut. En tietenkään paljasta ketkä ne kaksi ovat, mutta Perussuomalaisten kolmas paikka tulee todennäköisesti ratkeamaan hyvin pienen marginaalin varassa. Muutama tuhat äänestäjää ratkaisee saako a) Perussuomalaiset kaksi vai kolme meppiä ja b) kuka on se kolmas perussuomalainen, jos yleensä kukaan.

Olen alkanut harkita takinkääntöä. Aiemmin olen ollut sitä mieltä, että jos Suomi liittyy Natoon, palautan sotilaspassini läänin esikuntaan. Näkemykseni mukaan natojäsenyys kasvattaisi ääri-islamilaisen terrorin uhkaa Suomessa. Fakta on kuitenkin se, että jos puolustusvoimille ei anneta lisää rahaa asehankintoihin ja kertausharjoituksien järjestämiseksi muillekin kuin vain parille vapaaehtoiselle ylennyksen tavoittelijalle, ei Suomi enää kykene huolehtimaan koko maan puolustamisesta. Toinen vaihtoehto olisi Suojeluskuntatoiminnan kaltaisen järjestelmän herättäminen uudelleen henkiin. Toivon, että ei tarvitse takkia kääntää ja Suomi alkaa jälleen panostamaan maanpuolustukseen. Uhkakuvat eivät ole kaikonneet.

EUn suurimman arvon sanotaan olevan sen, että se on rauhanprojekti. EU maat eivät ole koskaan sotineet toisiaan vastaan. Ihan hienoa, mutta kuka uskoo, että Suomi ja Ruotsi olisivat hyökänneet toistensa kimppuun välittömästi, jos eivät vuonna 1994 olisi päättäneet liittyä Euroopan Unioniin? Ruotsi soti sekä Tanskaa, että Puolaa vastaan monta sataa vuotta, mutta 1800 luvulla se sitten loppui. Ei se ollut EU:n ansiota. Sveitsi ei ole ikinä kuulunut Euroopan Unioniin, eikä ole liittymässäkään, mutta ei sitäkään mikään sota tai valloitusinto ole koskaan uhannut. Toisaalta Neuvostoliiton voisi sanoa olleen rauhanprojektin. Ja jotkut näin sanoivatkin. Neuvostoliiton aikana venäläiset eivät hyökkäilleet tsetseenejä tai georgialaisia vastaan. Neuvostoliiton aikana Venäjä ei kaapannut osia Ukrainasta itseensä. Kenen mielestä Neuvostoliitto oli rauhan unioni? Ei EU:n kritisoiminen ole äärioikeistolaista sodanlietsomista, kuten ei ollut Neuvostoliitonkaan kritisoiminen. Molempia on kuulunut väitettävän.

Avomielistä uudistusta Brysseliin ja salailevat federalistit ulos.

Olen jotenkin ajatellut, että lähestyvät EU vaalit ja vanhojen valtarakenteiden pelkäämä ”populistien” esiinmarssi niissä, ajaisivat Euroopan Unionia kuin itsestään nykyistä avoimempaan ja reilumpaan suuntaan. Hämmästyksekseni olen huomannut, että onkin käynyt aivan päinvastoin.

Helmikuun alussa parlamentin asialistalta pudotettiin pois esitys, joka toteutuessaan olisi lisännyt avoimuutta EU parlamentin valiokunnissa. Ideana oli, että jokainen kansalainen olisi tämän jälkeen voinut tarkistaa, miten se oma edustaja siellä valiokunnissa äänestää. Nyt esitys kuitenkin vedettiin viime hetkellä pois. Valiokuntien avoimuus olisi ollut erinomaisen tärkeää, sillä niissä käytännössä päätetään parlamentin kanta lakiesityksiin. Valiokuntaäänestysten tuloksen pohjalta parlamentti aloittaa neuvottelut sekä komission, että jäsenmaiden kesken ja tulos harvoin vaihtuu siitä miten valiokunnassa on käynyt.

Toinen avoimuuteen liittyvä ongelma, joka erityisesti nyt tämän talouskriisin aikana on käynyt ilmi, ovat EU-maiden johtajien, eli Eurooppa-neuvoston kokoukset. Ne kokoukset ovat aina suljettuja, eikä keskusteluista löydy asiakirjoja, joita kansalaiset saisivat katsoa. Suomessa eduskunnan Suuri valiokunta ehkä saa raportin, jonka yhteydessä todetaan vaitiolovelvollisuus. Avoimuuden merkitys korostuu mielestäni etenkin nyt, kun niissä kokouksissa on alettu käsitellä ministerien voimin jopa unionin rakennetta kohti liittovaltiota vievää lainsäädäntöä. Tästä eivät kuitenkaan lehdet pääse kirjoittamaan, kun ei pöytäkirjoja ole saatavilla. Federalistiset ministerimeppiehdokkaat pääsevät kirkkain silmin Suomessakin väittämään, että liittovaltiosta puhuminen on muka pölhöpopulismia. Kokouksen kulusta tehdyt muistiot kätketään ulkoministeriön uumeniin.

EU:n perustuslaki (jonka nimi vaihdettiin Lissabonin sopimukseksi, kun se ei muuten mennyt läpi) laajensi asiakirjojen julkisuutta, mutta vain periaatteessa. Asetusten voimaansaattaminen ei EU parlamentin vastustuksen tähden ole edennyt. Olisiko aika vaihtaa se parlamentti? Liittovaltiota kannattavat federalistit ulos ja talousyhteistyötä korostavat avomieliset uudistajat tilalle.

EU vaalien merkitys ei kaikille ole valjennut.

Toukokuun 25. päivä käydään Suomessa eurovaalit. Suunnilleen samoihin aikoihin vaalit järjestetään myös muissa Euroopan Unioniin kuuluvissa maissa. Suomesta valitaan Euroopan parlamenttiin 13 jäsentä.

Usein kuulee väitettävän, että kun Suomesta ei epäonnen lukua enempää europarlamentaarikkoja (mep) liki 800 jäsentä käsittävään parlamenttiin Brysseliin valita, ei äänestäminenkään juuri kannata. Eiväthän Suomen mepit pärjää niin suurta ylivoimaa vastaan. Tämän ajattelumallin pohjalla on ison luokan virhe. Suomen 13 meppiä eivät muodosta Euroopan parlamentissa mitään yhtenäistä Suomen maajoukkuetta, vaan kuuluvat jokainen omaan eurooppalaiseen puolueryhmään. Esimerkiksi kaikkien maiden sosiaalidemokraatit ovat yhtyneet samalla tavoin kuin porvarit ja vihreätkin. Keskustapuolue kuuluu RKP.n kanssa puolueryhmään nimeltä ALDE, jonka tavoitteena on EU:n liittovaltiokehityksen edistäminen ja maataloustukien lopettaminen. Perussuomalaiset ovat jäseninä EU kriittisessä Vapaa ja Demokraattinen Eurooppa ryhmässä (EFD).

Muutamat suomalaiset mepit ovat omissa puolueryhmissään päässeet erittäin merkittävään asemaan. Heidän tekemisillään on suoraa vaikutusta myös Suomeen. Esimerkiksi paljon puhuttanut Itämeren rikkidirektiivi on hyvin pitkälti suomalaisen vihreän mepin, Satu Hassin ansiota. Sen johdosta elämme ehkä muutaman kuukauden pidempään, mutta valitettavasti myös ilman työtä. Timo Soini oli yksi EFD ryhmän perustajista ja Sampo Terho on jatkanut merkittävässä roolissa hänen varamiehenään. Edelleen tiedetään Terhon tärkeä rooli EU:n talousvaliokunnan ainoana suomalaisjäsenenä.

Mielipidemittaukset ympäri Eurooppaa kertovat, että liki jokaisessa maassa eurokriittiset puolueet ovat nyt suurimpien joukossa, ihan kuten perussuomalaiset Suomessa. Jos gallupeiden tulokset realisoituisivat kevään eurovaaleissa, ja jos kaikki EU-kriittiset puolueet saisivat muodostettua yhteisen puolueryhmän Brysseliin, saattaisi se olla jopa koko Euroopan suurin. Tässä tilanteessa ei olisi merkityksetöntä, että kyseissä ryhmässä olisi edustettuina myös vahvoja, kansainväliseen yhteistyöhön kouliintuneita, isänmaallisia suomalaisiakin.

EU vaaleissa koko Suomi on yksi ja yhtenäinen vaalipiiri. Jokainen puolue voi asettaa 20 ehdokasta ja heitä voi siis äänestää kautta maan. Perussuomalaiset ei lähde hajottamaan Euroopan Unionia, vaan muuttamaan sen suuntaa täydellisesti. Haluamme lopettaa liittovaltiokehityksen ja tulonsiirrot taloutensa hyvin hoitavilta mailta leväperäisemmin budjettikuriin suhtautuneille maille. Tarkoituksenamme on rakentaa unionista enemmän talousyhteistyöhön ja kansanvaltaan panostava yksikkö. Tällaisena EU:lla on paljon enemmän annettavaa kansalaisilleen.

Eroiltaa.

Olen tänään (3.12.2013) vieraana ja keskustelijana Ylen Ajankohtaisen kakkosen eroillassa. Aihe on laaja, mutta minua on pyydetty studioon kertomaan lähinnä lakialoitteestani vieraannuttamisen kieltämiseksi. Samalla joudun/ tai saan kertoa siitä, kuinka esikoistyttäreni on täysin vieraannutettu minusta. Olen aina kysyttäessä avannut asiaa. Aiemmin ne ovat olleet lähinnä lehtihaastatteluja. Nyt pitäisi istua naama peruslukemilla pari tuntia tv-kameran edessä, suorassa lähetyksessä. Pelottaa, että romahdan.

Koen kiusallisena, jos vaikutan siltä, että kansanedustajana ajan omaa asiaani. Näin ei ole. Se, että olen menettänyt kaikki isän oikeudet vanhimpaan tyttäreeni, ei muutu ikinä. Ei vaikka lakialoitteeni joskus tulevaisuudessa menisi läpikin. Olen ahdistunut joka kerta, kun joudun käymään historiaani läpi. Teen niin vain pyydettäessä ja kysyttäessä ja ennen kaikkea muiden takia. Siksi, ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi vanhempien erotilanteessa menettää toista vanhemmistaan enää tulevaisuudessa.

Joka kerta, kun olen johonkin julkaisuun tämän asiani kanssa päätynyt, olen saanut hurjan määrän yhteydenottoja kanssani saman kohtalon kokeneilta isiltä. Joskus yhteydenottaja on isovanhempi, joka on huolissaan kadonneesta lapsenlapsestaan ja oman poikansa mielenterveydestä. Tapauksia lienee pelkästään Suomessa tuhansia. Anteeksi kun en jaksa kovin ahkerasti asian tiimoilta tuleviin yhteydenottoihin vastailla.

Avataanpa muutama käsite ennen kuin jatkan. Olen käyttänyt pohjana Isät Lasten Asialla ry:n sivuja ja määritelmiä, joita olen soveltaen tässä muokannut. Muutamia lauseita olen kopioinut ILA:n ohjelmista ihan suoraan. Se minulle kyseisen yhdistyksen hallituksen jäsenenä sallittakoon.

Huoltokiusaaminen on toisen vanhemman alistamista ja vanhemmuuden mitätöintiä. Se alkaa yleensä siinä vaiheessa, jos vanhemmat eivät eron jälkeen pääse sopuun lapsen huollosta ja tapaamisista. Huoltokiusaaminen tulkitaan useasti vain vanhempien keskinäiseksi riidaksi. Puhutaan avio- tai avoerokriisistä, jolla vanhempien tulehtuneet välit selitetään. Monesti kuitenkin toinen vanhempi käyttää toisen rakkautta lapseen ja jopa lasta itseään aseena saadakseen haluamansa sopimuksen itselleen.

Huoltokiusaaminen saattaa alkaa myös sopimukseen pääsyn jälkeen, ja useimmiten se myös jatkuu tässä vaiheessa, jos se on alkanut jo ennen sopimuksen tekoa. Lapsen ja tapaajavanhemmaksi kutsutun (yleensä isä) yhteyksiä estetään ja vaikeutetaan, toisen vanhemman kanssa ei suostuta puhumaan tai sitten toinen vanhempi voidaan mustamaalata lapsen, tai hänen sukulaistensa ja viranomaisten silmissä. Edelleen tapaamissopimusta saatetaan tulkita mielivaltaisella tavalla muka lapsen edun nimissä, puhelinyhteyksiä lapseen hankaloitetaan, tapaamisia suoranaisesti estetään ja pahimmillaan lapsi pyritään kokonaan eristämään ja vieraannuttamaan toisesta vanhemmasta.

Huoltokiusaamisen seurauksena lapsi vieraantuu toisesta vanhemmastaan.

Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta on mielestäni rikos lasta kohtaan. Tätä ei nykylaki kuitenkaan kiellä ja tätä silmälläpitäen olen aloitteeni tehnyt. Vieraannuttaja varastaa puolet lapsen geneettisestä historiasta, identiteetistä ja omakuvasta estämällä ja hankaloittamalla lapsen yhteyttä toiseen vanhempaan. Vieraantuneen lapsen ja vanhemman yhteyksien palauttamiseksi ei ole kunnollisia käytäntöjä. Valvotut tapaamiset viranomaisten avulla eivät käytännössä auta juuri ketään. Lapsi voi olla niin manipuloitu uskomaan pahaa tapaavasta vanhemmasta, ettei ota mitään kontaktia tai saattaa haukkua ja jopa fyysisesti hyökätä omaa vanhempaansa vastaan. Näihin tapaamisiin auttaa jaksamaan enää vain rakkaus lapseen ja tieto siitä, että kukaan muu ei ole turvaamassa lapsen oikeutta myös tapaavaan vanhempaan.

Viranomainen jättää vanhempien asiaksi sopia erimielisyydet. On kuitenkin vaikea sopia ja uskoa sopimuksen noudattamiseen, jos toisen tavoite on erottaa lapsi toisen elämästä. Ulospäin ja vieraannuttamisen tunnusmerkistöön perehtymättömältä asia voi näyttää riidalta, mutta kyseessä on näytelmä, jonka tavoitteena on pelata aikaa. Aika toimii vieraannuttajan hyväksi. Tämän takia vieraannuttaja ei välitä edes oikeuden määräyksistä tai mitättömistä uhkasakoista. Vieraannuttaminen on lähes riskitöntä toimintaa. Pahin seuraus vieraannuttajan näkökulmasta on se, että lapsi saa etunsa ja oikeutensa mukaisesti tavata toista vanhempaa ja mahdollisesti ylläpitää hyvät suhteet häneen.

Minun tapauksessani huoltokiusaamista ja vieraannuttamista kesti noin viisi vuotta. Vaikka minulla oli lapsen huoltajuus ja laajat tapaamisoikeudet, onnistui äiti mitätöimään ne kaikki. Tämä toteutui muun muassa tekemällä minusta täysin perätön rikosilmoitus oman lapseni seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Mitään näyttöä minua vastaan ei ollut, mutta tällä verukkeella äiti sai tapaamiset estettyä noin puolen vuoden ajaksi. Lasten oikeuspsykiatrinen tutkimuskeskus totesi lausunnossaan, että lasta ei oltu käytetty hyväksi kenenkään taholta, mutta lapselle oli selkeästi syötetty tietoa asiasta ja opetettu kertomaan tiettyjä asioita. Ei kuitenkaan ollut yksiselitteistä näyttöä siitä, kuka näin oli lasta manipuloinut. Minulla on siitä kuitenkin oma aavistukseni.

Edelleen esikoistyttäreni äiti kaappasi lapseni vuosien 2006 ja 2009 välillä yhteensä kolme kertaa ja ajallisesti yli kahdeksi vuodeksi Ranskaan. Äiti sai tekosistaan viiden kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen ja yli seitsemäntuhannen euron rapsut minulle maksettavaksi (ei ole maksanut edes kymmentä prosenttia). Tänä aikana minulla oli huolto- ja tapaamisoikeus tyttäreeni. Se oikeus ei kuitenkaan toteutunut.

Molemmat vanhemmat, sekä minä, että äiti, haimme tyttäremme yksinhuoltajuutta vuosien ajan. Syksyllä 2010 Helsingin käräjäoikeus lopulta päätti, että koska tytär on vieraantunut isästään, annetaan äidille yksinhuoltajuus.

Vieraannuttaminen ei ole Suomen lain mukaan kiellettyä. Mielestäni sen tulisi olla. Perätön ilmianto on rikos, samoin lapsikaappaus. Jos näiden toimenpiteiden seurauksena lapsi vieraantuu toisesta vanhemmastaan, ei siinä oikeusjärjestelmämme mukaan ole mitään väärää. Tähän asiaan olen siis koettanut saada muutosta täällä eduskunnassa. Tarkoituksenani on ollut saada lisättyä lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta ja sen toiseen pykälään, kolmas momentti, jossa esimerkkini kaltainen toiminta määriteltäisiin kielletyksi.

Pakko tässä yhteydessä myös kehua kokoomuksen kansanedustaja Pauli Kiurun pitkälti samansuuntaista lakialoitetta, jonka kanssa omaani on eduskunnassa ja lakivaliokunnassa nyt käsitelty. Siinä missä minun aloitteeni siis lisäisi yhden momentin lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta, puuttuu edustaja Kiurun erinomainen aloite rikoslakiin.

Suurin osa suomalaisista on lainkuuliaista kansaa. Uskon vahvasti, että jo pelkästään se, että joku asia on laissa kiellettyä, estää monia ihmisiä ryhtymästä tekoon. Suojateiden edessä seisoo vaikka kuinka paljon jalankulkijoita, jotka eivät ylitä katua punaisten palaessa, vaikka autoja ei tulisi kummastakaan suunnasta. Aloitteeni kritisoijat ovat kertoneet, että lakia ei tulisi hyväksyä, koska se muka lisäisi riitoja ja olisi vaikea näyttää toteen. On suorastaan kummallinen peruste, että jotain asiaa ei kiellettäisi, jos se on vahingollista, mutta hankalaa näyttää toteen. Vainoaminen tai seksuaalinen häirintä voivat myös olla hankalia näyttää toteen, mutta silti nekin voidaan kieltää. Ja mitä tulee riitojen lisääntymiseen, niin asiahan on oikeastaan juuri päinvastoin. Riidat vähenevät, jos pelisäännöt ovat selvät. Ja edelleen, eihän vahingollisia asioita muutenkaan jätetä laissa sallituiksi, jos niiden oletetaan lisäävän riitoja. Jos olisin ennakkoluuloinen, epäilisin tasa-arvoa. Asiat jotka heikentävät naisten tasa-arvoa (vainoaminen, seksuaalinen häirintä) säädetään kyllä kielletyiksi, vaikka ne olisivat kuinka vaikeita näyttää toteen. Asiat, joissa olevat puutteet, edistäisivät miesten tasa-arvoa (etävanhemman oikeudet) nähdään mahdottomina korjata lainsäädännöllä.

Huoltokiusaaminen ja varsinkin sen äärimmäiset muodot tulisi selkeästi huomioida painavampana seikkana lapsen pääasiallisesta asuinkodista päätettäessä kuin niin sanotut vakiintuneet olosuhteet. Eihän kukaan esimerkiksi halua lapsen jäävän kotiin, jossa häntä fyysisesti pahoinpidellään sillä perusteella, että se on lapsen vakiintunut olosuhde. Eristämällä ja kiusaamalla saavutettava lapsen olosuhteiden vakiintuminen ei ole kansantajuisesti oikeudenmukaista saati lapsen edun mukaista. Erityisen raskasta kiusatulle on, jos viranomainen ja/tai oikeuslaitos ei tunnista kiusaamista tai kuka on kiusaaja. Käytännössä viranomaisen passiivisuus tuntuu kiusatusta asian hyväksynnältä ja hänen vanhemmuutensa mitätöimiseltä.

Noin 30000 lasta kokee Suomessa vuosittain vanhempiensa eron. Erojen yhteydessä suuri joukko lapsia menettää yhteytensä toiseen vanhempaan joko kokonaan tai osittain. Tutkimusten mukaan näin käy jopa 2/3:lle lapsista. Nykyisen lain tulkinnanvaraisuus lapsen edusta maksaa yhteiskunnalle paljon pitkittyneinä huoltoriitoina. Näitä tapauksia on vuodessa noin 2500 ja niiden määrä on kasvussa. Jos lain, sosiaalitoimen ja oikeuslaitoksen lähtökohta olisi todellinen yhdenvertaisuus ja tavoite tasavertainen vanhemmuus, huoltoriitoja käsiteltäisiin vain pieni osa nykyisestä.

Valehtelin epähuomiossa tuolla aiemmin. En ole menettänyt kaikkia oikeuksia esikoistyttäreeni. Elatusapua saan maksaa joka kuukausi.

Edellinen Vanhemmat artikkelit

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.