Köyhyys ei ole edellytys hyvälle taiteelle

Leena Kajanderin Kymen Sanomissa julkaistussa yleisönosastokirjoituksessa (18.11) minun väitettiin esittäneen viime viikolla taiteilija-apurahojen poistamista, koska mielestäni mukamas ainoastaan köyhyydessä syntyy hyvää ja pysyvää taidetta. Samankaltaista sähköpostia on viime päivinä tullut kovasti. Osassa niissä on haukuttu esitystäni (apurahoja saavat taiteilijat) ja osassa kehuttu (apurahoja koskaan saamattomat, mutta silti pärjänneet taiteilijat, sekä nykytaidetta ymmärtämättömät kansalaiset).

Olen yllättynyt sekä Kajanderin kirjoituksesta, että saamastani palautteesta. En muista tämmöistä esitystä missään virallisesti tehneeni ja siksi tutkinkin kaikki kokouspöytäkirjat, joissa nimeni läsnäololistalta löytyi. Yhtäkään tämän suuntaista esitystä en todellakaan ollut tehnyt.

Saamani palautteen täytyi siis liittyä Helsingissä 10.11 järjestettyyn taidepoliittiseen huippukokoukseen, jossa olin esittelemässä Perussuomalaisten kulttuuripoliittista ohjelmaa. Itse esityksessä en varsinaisesti ottanut kantaa apurahoihin, mutta aiheen tiimoilta pääsin useiden eri medioiden haastateltavaksi. Nämä mediat ovat sitten siteeranneet minua enemmän tai vähemmän tarkasti. En tiedä minkä lehtitalon uutisointiin Kajander, tai muut minua lähestyneet henkilöt väitteensä sanomisistani pohjaavat. Toisaalta en ole niitä itsekään kaikkia ehkä huomannut.

En muista sanatarkasti, mitä minulta kysyttiin, mutta taiteilija-apurahoista myönsin olevani valmis säästämään, jos valtion taloudellinen tilanne ei kohene, eikä muita säästökohteita enää löydy. Tätä seurasi lähes poikkeuksetta lisäkysymys taiteilijoiden mahdollisuuksista enää luoda kulttuuria, jolloin tarjosin esimerkiksi Aleksis Kiveä, joka köyhistä lähtökohdistaan huolimatta onnistui synnyttämään vuosisadasta toiseen kestävää taidetta. En siis väittänyt köyhyyden olevan edellytyksenä hyvälle taiteelle, mutta en myöskään nähnyt sitä esteenä.

Vaihtoehtona valtion nykyisille apurahoille tarjosin mesenaattimallia, joukkorahoitusta ja sponsoreita. Yleensä taidepiirit kavahtavat tämän kaltaisia vaihtoehtoja ja väittävät niiden ohjaavan liiaksi taiteen sisältöä. En näe asiassa suurta eroa julkiseen rahoitukseen. Julkisesta rahoituksesta päättävät usein poliitikot, joilla on tiettyjä ihanteita. Uskon että nykyisessä ilmapiirissä esimerkiksi voimakkaan kansallismielistä kulttuuria tekevän taiteilijan olisi vaikeampi saada julkista rahoitusta taiteelleen, kuin monikulttuurisuutta ylistävän. Nykyinenkin rahoitusmalli siis ohjaa taiteen suuntaa ja pakottaa tekijänsä tukijastaan riippuvaiseksi.

Taideapurahat ovat häviävän pieni osa valtion menoista. Tietyllä tasolla niitä voidaan kustannuksiltaan verrata kansanedustuslaitokseen, jonka toimintamenoista aina silloin tällöin kuulee myös esitettävän säästöjä. Suomen talous ei kuitenkaan pelastu leikkaamalla sen enempää kansanedustajilta, kuin taiteilijoiltakaan. Suurimmat rakenteelliset säästöt saadaan yleensä keskiluokkaa kyykyttämällä. Jotta ne, jotka työllään tämän maan pystyssä pitävät, saadaan hyväksymään itseensä kohdistuvat kiristykset, on edes esimerkin vuoksi pystyttävä näyttämään, että he eivät ole ainoita. Tästä syystä on välillä siis kuritettava niin herraa, kuin narriakin.

Kehitysavusta voidaan leikata kehitysavun kärsimättä.

Perussuomalaisia on usein syytetty siitä, että me vain vastustamme kaikkea, mutta emme tarjoa vaihtoehtoja. Yksi tämän tapainen väärä todistus puoluettamme vastaan on kehitysapu. Olemme korostaneet, että maailman hätää kärsivien ihmisten ottaminen Suomeen on ongelmien siirtämistä paikasta toiseen ja että ihmisiä tulisi auttaa paikan päällä. Koska olemme samaan aikaan esittäneet leikkauksia myös kehitysapuun, on sanomisistamme haluttu antaa ristiriitaista vaikutelmaa.

Kehitysapua vastustaessamme olemme kuitenkin aina vastustaneet nykymuotoista kehitysapua, joka ei kaikilta osin ole ollut tehokasta, saati läpinäkyvää. Perussuomalaisten vaihtoehto uudeksi kehitysapumalliksi on se, että nykyisen reilun miljardin sijaan, valtio maksaisi kehitysapurahastoon vain 250 miljoonaa euroa vuodessa. Loput rahat kerättäisiin kansalaisilta, jotka saisivat normaalin veronkannon yhteydessä itse määrittää kuinka paljon rahaa he kehitysapuun haluavat antaa.

On lukuisia tutkimuksia siitä, että valtaosa suomalaisista pitää kehitysapua tärkeänä. Samoissa tutkimuksissa on kyseenalaistettu kansalaisten luotto kehitysavun perille menoon. Suomessa on noin 4,2 miljoonaa veronmaksajaa. Jos he kaikki maksaisivat kehitysapuun verovähennyskelpoisen 200 euroa, saataisiin perustettavaksi esittämäämme kehitysapurahastoon kerättyä 840 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi yrityksillä olisi mahdollisuus profiloitua hyvän asian puolesta ja maksaa haluamansa prosenttiosuus liikevaihdostaan kehitysapuun.

Jos joku sydämetön henkilö ei haluaisi kehitysapuun omia rahojaan laittaan, olisi sekin toki myös mahdollista. Kuitenkin, kuten tutkimukset osoittavat, suomalaiset ovat halukkaita maksamaan kehitysapua. On hyvinkin todennäköistä, että mallimme mukaisella järjestelyllä saataisiin kerättyä paljon enemmän kehitysapua, kuin nykyinen, hieman yli miljardin menevä summa. On mahdollista, että tavoitteemme 0,7 prosentin budjettiosuudesta toteutuisi reilustikin.

Jos esittämämme malli menee läpi, säästää valtio vuodessa noin 600 miljoonaa euroa. Ainoat kustannukset tulevat 250 miljoonan euron vuosittaisesta pohjarahastosta, sekä samansuuruisesta veronpalautuksesta, joka kansalaisille siis vapaaehtoisesti maksetusta kehitysavusta 200 euroon saakka maksettaisiin. Tämä säästynyt 600 miljoonaa euroa vähentäisi valtion lainanottotarvetta ja se voitaisiin käyttää kotimaan tarpeisiin.

Se että kansalaiset itse maksaisivat haluamansa summan kehitysapuun, lisäisi myös paineita tehdyn työn läpinäkyvyydestä ja tehokkuudesta. Pidämme erittäin tärkeänä ja tehokkaana kehitysavun koordinoimista EU:n ja valtioiden välisten suorien budjettirahoitusten sijaan kansalaisjärjestöjen tekemän työn kautta. Nämä järjestöt tukevat tyttöjen ja naisten koulutusta, humanitääristä työtä esimerkiksi luonnonkatastrofien yhteydessä, sekä kehitysmaiden omaa työllisyyskehitystä.

Nuorison roolimalleista (kirjoittanut huolissaan oleva vanha setä)

Kuuden ikäinen tyttäreni on innostunut Barbie nukeista ja Monster High hahmoista. Uskon, että jokainen tietää mikä on Barbie, eli siis sellainen isorintainen, kapeauumainen ja pitkin säärin varustettu muotovalio. Oikeiden naisten joukossa sellaisia on noin yksi tuhannesta. Monster Highn maailma oli sen sijaan minulle täysin tuntematon, ennen kuin tyttäreni minut siihen perehdytti. Jos mahdollista, ovat Draculaura ja kumppanit vielä Barbieitakin epätodellisemman näköisiä. Paitsi että sen sankarit on myös varustettu täydellisellä kropalla, pukeutuvat ne kuin katuhuorat. Monster Highn maailma saa inspiraationsa kauhuelokuvista ja vampyyriromantiikasta, johon tyttömäisen romanttiset fantasiaseikkailut on saatanallisen ovelasti koukutettu. Monster High iskee tajuntaan muun muassa elokuvin, nukein, palapelein, vaattein, askartelulehtiöin, sekä tietokonepelein. Youtube on täynnä amerikkalaislapsien kuvaamia videoita siitä, kuinka itselle voi meikata oikeaoppisen hirviömaskin.

Oli pieni järkytys, kun vielä hetki sitten muumeja, Nalle Puhia, Bamsea ja Hello Kittyä rakastanut pikku tyttäreni heitti vanhat nukkensa pois. Sielun Veljien Peltirummun sanoitus aukesi minulle aivan uudella tavalla. Pikku Myyn ja Niisku Neidin tilalle astuivat nämä vampyyrin hampain varustetut pikkuhorot. Tästäkö se nyt sitten alkaa se itsensä viiltelyyn vielä kerran johtava tie, kun annan leikkiä noiden kevyesti okkultismin kanssa flirttailevien hahmojen kanssa? Tuleeko sille kymmenen vuoden päästä bulimia, kun amerikkalainen hapatus vääristää mielessä väikkyvää minäkuvaa samalla, kun amerikkalainen roskaruoka pyrkii vääristämään sitä oikeaa peilikuvaa ihan toisella tavoin väärään suuntaan?

Anoreksiasta ja bulimiasta puhutaan paljon. Syypääksi on nimetty vallitseva kauneusihanne, joka pursuaa median lukuisten tötteröiden välityksellä nuorten tyttöjen verkkokalvoille. Niille, joille ei tule syömishäiriöitä, tulee kuulemma muita mielenterveydellisiä ongelmia, tai jotenkin toisella tapaa minäkuva vääristyy, kun kroppa ei olekaan kuten Amerikan moneen kertaan leikellyillä tositeevee Barbieilla. Toisaalta positiivisena puolena mainittakoon yhä laajeneva fitness- ja muu urheiluharrastus, joka ei enää tähtää pelkkään laihuuteen, vaan ennemminkin muotoihin.

Koska olen miesasiamies, olen huolissani myös pojista. Heidän vääristyneistä ihanteistaan ei kukaan tunnu olevan huolissaan. Ja nyt en siis tarkoita sitä, että he eivät löydä Barbien muotoista tyttöystävää, vaan lattarintaisen, hammasraudoilla varustetun pissiksen, jonka perse pistää keulimaan ainoastaan mopon. Kyllähän tuostakin tietysti trauma syntyy, mutta miksi kukaan ei puhu pikkupoikien täysin epärealistisista seikkailuhahmonukeista ja niihin kytkeytyvistä elokuvista?

Missä olette tosielämässä tavanneet sellaisia miehiä, kuin miltä nämä Batmanit, Conanit ja muut Tarzanit näyttävät? Eihän oikea mies ole sellainen. Jos ette usko, niin käykää vilkaisemassa vaikka lähiöpubinne terassilta. Niin epärealistisen lihaksikkaita äijiä, kuin mitä noissa pojille suunnatuissa elokuvissa, sarjiksissa ja seikkailuhahmoissa esiintyy, ei oikeasti ole, paitsi kuin suunnilleen ehkä juuri se yksi tuhannesta. Sellaiseksi päätyminen vaatii paitsi poikkeuksellisen geneettisen perimän, niin myös mielettömän tarkan ruokavalion, sekä päivittäisen treenin.

Valitettavan moni poika kuvittelee, että vain supersankarin näköisenä mies kelpaa ja menestyy. Oikeakaan treeni ja ruokavalio eivät kuitenkaan auta kuin alkuun, sillä jossain vaiheessa vanhemmilta saadun perimän raja tulee vastaan. Terveissä elämäntavoissa ei ole mitään vikaa ja kannustankin kaikkia harjoittelemaan ja kiinnittämään huomiota siihen, mitä suuhunsa tunkee. Epäterveeksi homma menee siinä kohtaa, kun aletaan tavoitella sitä Flex Wheelerin kroppaa. Sellaiseksi ei perusjannu ruisleivän voimin kasva, ja siksi apuun otetaankin kasvuhormonit ja muut dopingaineet.

Moni kuvittelee, että doping on kilpaurheilun ongelma. Huippu-urheilussa doping on kuitenkin nykyään paljon harvinaisempaa, kuin Ben Johnssonin ja Martti Vainion aikoina, ja kun sitä on, on se kontrolloitua ja lääkärin valvomaa. Harrastelijoiden saleilla toimii kuitenkin täysin eri maailma. Siellä liikkuu venäläinen, ihmisen aivoista peräisin oleva kasvuhormoni, jonka käyttökertoja ja annoksia ei oikein kukaan valvo. Penkkipunnerrustulos kasvaa kohisten, mutta niin kasvaa sydänkohtauksenkin riski. Myös mieleen nämä aineet vaikuttavat. Anabolisten steroidien ja kasvuhormonin käyttö yhdistettynä alkoholiin, tekee supervoimat saaneesta villepetteristä aggressiivisen hirviön, joka elokuvista imetyn maailman innoittamana ratkaisee kaikki ongelmansa väkivallalla.

Minulla on koulukavereita, jotka joskus yläasteaikoina näihin kuvioihin sekosivat. Muutamat ovat olleet haudassa jo 90-luvun lopulta alkaen, ja ne jotka ovat pysyneet hengissä, ovat pääsääntöisesti mielenterveyspotilaita. Muutama hengissä ja tervepäisenä säilynyt, ei ilman kipuja enää edes kävele ja ehtymätön erektio on muuttunut ikuiseksi impotenssiksi.

Keväällä herätti kohua, kun Itella julkaisi Tom of Finland -aiheisen postimerkkisarjan. Joidenkin mielestä se oli sopimatonta, että homoja esiintyi postimerkeissä. Toiset taas pitivät sitä esimerkillisinä ja suvaitsevaisena asiana. Minua se homous itsessään ei juuri haitannut. Jos joku sellaisen merkin takapuolta haluaa nuoleskella, niin mikäs siinä. Sen sijaan se ”niissä merkeissä” esiintynyt miehen malli oli halventava ja epärealistinen. Jos oli pakko homoja postimerkkiin laittaa, niin olisi nyt sitten pantu edes sellaisia geelipäisiä sisustussuunnittelijoita, jollaisia ne useimmiten oikeasti ovat. Voin kuvitella millainen melu olisi feministien taholta noussut, jos Itellan merkeissä olisi kuvattu rietastelemassa yhtä epärealistisen muhkeasti varusteltuja lesboja. Naistahan siinä olisi halvennettu ja vääränlainen roolimalli nuorille tytöille annettu.

Eurovaalianalyysi

Eurovaalit olivat ja menivät. Perussuomalaisten tulos 12,9 % oli puolueen historian (kaikki vaalit huomioiden) toiseksi paras saavutus. Bändimme toiseksi myydyin levy ja Beamonin toiseksi pisin hyppy, jota kukaan ei koskaan noteerannut. Jytky 2011 kummittelee mielessä ja se saa kaiken muun tuntumaan laimealta. Tulos on kuitenkin verraten kova ja saimme sen aikaan ilman Timo Soinin ehdokkuutta. On pakko uskoa, että Soinin mukana ollessa olisimme varmasti saaneet paremmankin menestyksen, mutta enää ei kukaan voi väittää, että olisimme vain ja ainoastaan puheenjohtajamme varassa. Todistimme, että pärjäämme ilmankin. Ja vaikka Timo mukana olisi ollutkin, emme varmaankaan olisi yltäneet niin suureen parannukseen, että paikkamäärämme olisi noussut kolmeen. Halla-ahon ja Soinin otatus puolueen äänikuninkuudesta olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista seurattavaa.

Äänestysprosentti jäi kohtuuttoman alas. Ihmisiä ei vaan EU kiinnostanut paljon jääkiekkofinaalia enempää. Olen taipuvainen uskomaan, että tästä kärsi erityisesti oma puolueeni Perussuomalaiset. Näinhän moni politiikan tutkija on aiemmin analysoinut, että RKP, kristilliset ja Kokoomus saavat oman väkensä aina uurnille. Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto (vaalien ainoat voittajat silti) pärjäävät sitä paremmin, mitä korkeammalle äänestysaktiivisuus nousee. Nyt ei noussut.

Oma äänimääräni (reilut 9000) oli pettymys. Olin luvannut leikata lettini pois, jos 20 000 ääntä menee rikki. Nyt saa tukka kasvaa. Ennen vaaleja veikkasin, että tulen olemaan oman puolueeni listalla parhaassa neljänneksessä. Tämä toteutui, vaikka Laura Huhtasaari panikin minut tiukille. Olin Suomen kolmanneksi suosituimman puolueen viidenneksi suosituin ehdokas, ja se on kova tulos se. Kymen kohta hautaan painuva vaalipiiri oli Perussuomalaisten parasta kannatusaluetta. Saimme täällä 17,9 prosentin kannatuksen. Ainoastaan Satakunta pääsi edes lähelle. Kotikuntani Kotka oli puolestaan Kymen vaalipiirin perussuomalaisin kunta. Kannatusprosenttimme oli hulppeat 20,8 prosenttia. Olin itse Kotkan ylivoimainen äänikuningas, eikä minulle pärjännyt sen enempää Mestari, kuin Aleksanteri Suurikaan. Kotkan ja Kymen tuloksilla olisimme saaneet kolme meppiä Brysseliin. Siinä vähän mallia muun Suomen persuille.

Vielä vaalipäivän aamuna uskoin, että kansa lähtee sankoin joukoin uurnille. Uskoin että Perussuomalaiset saa kolme meppiä, ja uskoin itse kamppailevani tasaväkisesti juuri siitä kolmannesta paikasta.  Paljonpa uskoin. Tiesin nahoissani, että Jussia ei meidän listalta voita kukaan. Jännitin, ettei vaan käy niin, että Sampo Terho putoaa. Se olisi ollut oikeudetonta ja kohtuutonta hyvin työnsä hoitanutta euroedustajaa kohtaan. Uskoin kuitenkin Sampon olevan listamme kakkonen. Kolmannesta paikasta taistelivat minun laskujeni mukaan Juha Väätäinen, Toimi Kankaanniemi, Pirkot Mattila ja Ruohonen -Lerner, sekä minä itse. Arvasin ihan oikein, että oma vaalipiirini on vahvasti takanani ja siksi kuvittelin kamppailevani vakavasti juuri siitä kolmannesta paikasta, jonka siis katsoin persujen voittavan. Varasijaankin olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen.

Pirkko Ruohonen -Lerner ja Toimi Kankaanniemi pärjäsivät minua paljon paremmin kuin olin ikinä uskonut. Kuvittelin taistelevani heidän kanssaan samoissa lukemissa. Juha Väätäinen ja Pirkko Mattila saivat puolestaan odotuksiini nähden yllättävänkin huonon tuloksen. Laura Huhtasaarta ja Marko Kulpakkoa pidin ennalta laskien listamme mustina hevosina ja Laura todellakin lunasti odotukset. Siinä on nainen, josta puolueellemme on vielä paljon iloa. Muut ehdokkaamme olivat toki kaikki hyviä, mutta jäivät vaalikamppailun tiimellyksessä auttamattomasti sivuun. Sakari Puisto, Anne Louhelainen, Erkki Havansi, Mauno Vanhala, Ilkka Matinpalo ja monet muut tekivät hartiavoimin töitä. Älykkyydestä ja osaamisesta ei menestyminen jäänyt kiinni, mutta jos ei media huomaa, niin ei huomaa äänestäjäkään.

Kokoomus oli Suomen suurin puolue ja siitä heille onnittelut. Heillä oli vahva ja kannattajiensa näköinen lista. Nostan esiin Antti Häkkäsen, nuorukaisen Mäntyharjulta, joka teki erittäin vahvan kampanjan ja tuloksen. Siitä pojasta vielä kuullaan. Keskustan menestystä en ymmärrä. Väyrysen ja Rehnin linja on täysin vastakkainen ja puolueen europarlamenttiryhmä Kepun kotimaanpolitiikan huomioiden jopa järjen vastainen, mutta niin vain kansa lankesi. Voi olla että tulee sanomista, mutta väitän että niitä äänestäneet eivät kyllä oikeasti ole perillä Euroopan politiikasta juuri ollenkaan. Jos kannatatte liittovaltiota, niin äänestäkää Kokoomusta ja jos vastustatte, niin äänestäkää meitä, mutta kepua äänestäessänne ette todellakaan tiedä mitä saatte.

Demareiden kannatusprosentti ja tulos oli puolueelle katastrofi. Paljoa ei olisi tarvinnut huonommin mennä, niin olisivat jääneet yhteen meppiin. Kun kuunteli Paavo Lipposen lausuntoja ystävästäni Jussi Halla-ahosta, niin ei voi muuta sanoa, kuin että ihan oikein demareille. Veikkaan että syöksylasku jatkuu Rinteen mukaisesti aina alaspäin.

Vasemmistoliitto palasi viiden vuoden tauon jälkeen europarlamenttiin. Olen ihan tyytyväinen, että valituksi tuli Merja Kyllönen (joka muuten on Kotkan perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajan, Vesa Levosen serkku), eikä minun eroani perussuomalaisten varapuheenjohtajuudesta vaatinut Li Andersson, joka turkulaiseksi rivivaltuutetuksi ja keskisuuren puolueen nuoriso-osaston puheenjohtajaksi saa koko ajan ihan kohtuutonta julkisuutta mediassa. Vihreät menetti toisen meppinsä ja se on mielestäni ihan oikein niille rikkidirektiivin säätelijöille. Sari Essayahin (kd) putoaminen sen sijaan oli iso sääli. Siinä on meillä ollut ahkera ja osaava edustaja. Kristillisdemokraattien yleisestä putoamisesta koko parlamentista olen sen sijaan tyytyväinen. Hallitusneuvotteluissa 2011 myi puolue periaatteensa liittyen näihin euron tukipaketteihin. Voisin keksiä monta Judas Iskariotiin, Jakobin ääneen ja Esaun käsiin liittyvää vertausta, mutta annan moisen jeesustelun nyt olla.

RKP piti paikkansa europarlamentissa ja siihen on syynä vain ja ainoastaan huono äänestysprosentti ja nukkuvat persukannattajat.

Toivon että puolueemme ottaa oppia Britannian Itsenäisyyspuolueesta ja Tanskan Kansanpuolueesta. Ne olivat omien eurovaaliensa ykköspuolueita ja ovat tähän asti toimineet samassa europarlamenttiryhmässä kuin Perussuomalaisetkin. Maahanmuuttoteemaa on nostettava entistä enemmän framille ja eurokriittisyyttä terävöitettävä. Potentiaalia meillä kyllä on. Uskon ja toivon, että saamme neuvoteltua hyvän paikan suureen ja dynaamiseen eurokriittiseen ryhmään.

Aivan lopuksi haluan kiittää Timo Soinia, joka – vaikka ei itse ollut ehdolla, tsemppasi väkeämme kiitettävästi. Samoin iso kiitos vaalikoordinaattori Pekka M Sinisalolle, sekä omalle tukijoukolle, josta nostan esiin Olli Kekkosen, Freddy Van Wonterghemin ja Arto Hirvosen. Monta muutakin on mielessä, mutta ei tästä kolumnista nyt mitään puhelinluetteloa ole tarkoitus tehdä. Kiitos kaikille.

Suomi voisi olla Euroopan ruoka-aitta

Timo Soini luonnehti minua uudessa kirjassaan Peruspomo siten, että olisin lahjakas polittikko, jos vain keskittyisin oikeisiin asioihin ja ottaisin asiat tosissani. Aluksi hieman närkästyin, mutta sitten myönsin kritiikin olevan totta. Liian paljon ajastani on mennyt suoraan sanottuna vitsailuun ja hieman jopa epäoleellisista asioista vouhottamiseen.

Ei siksi, etteivätkö jotkut teemani olisi olleet tärkeitä. Maahanmuuttopolitiikka on tärkeää etenkin ja niin oli myös se lakialoitteeni, jolla yritettiin tehdä lapsen vieraannuttamisesta toisesta vanhemmastaan kiellettyä. Näiden teemojen parissa aion jatkaa vastakin.

Soinin kritiikistä oppineena päätin kuitenkin, että nyt koetan keskittyä myös sellaisiin politiikan sektoreihin, joista en aiemmin ole sanonut juuri mitään. On aika opetella ja on aika paneutua. Maatalouspolitiikkaa olen aiemmin sivunnut lähinnä vain kalastukseen ja panimoteollisuuteen liittyen. Nyt sanon enemmän.

Maatalouspolitiikka on aina ollut Euroopan unionin ytimessä. Suomi sijaitsee Euroopan laidalla, eivätkä viljelyolosuhteemme ole olleet yhtä suotuisat, kuin mitä ne etelämpänä ovat. Maamme liittymisneuvotteluiden yhteydessä saamista eduista olisi pitänyt pitää tiukemmin kiinni. Kansallisen Etelä-Suomen maataloustuen (141) muuttuminen matalammaksi 149 tueksi oli pettymys.

Ilmastonmuutoksen uhkista on puhuttu paljon. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos ilmasto jatkaa lämpenemistään, saattaa Suomen asema maatalousmaana tulevina vuosikymmeninä nousta paljonkin. Koska valon määrä varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn on Suomessa keskistä ja eteläistä Eurooppaa selvästi suurempi, johtanee se pidempään kasvukauteen. Paitsi että saamme uusia viljelylajeja, saatamme myös saada useista jo olemassaolevista lajikkeista aiempaa runsaamman sadon ja kaksikin peräkkäistä kasvukautta. Maataloutta ei saakaan nyt päästää rapautumaan, vaan eroosion, kuivuuden ja toisaalta tulvien riivaaman Etelä- ja Keski-Euroopan kärsiessä, saatamme nousta koko Euroopan ruoka-aitaksi. Hyvät pohjavesivarannot tukevat mahdollisuuksia.

Kalastuksen, karjanhoidon, tilateurastamoiden ja lihanjalostajien, ynnä myös pienpanimoiden ja viinitilojenkin toimintaedellytyksiä on parannettava. Keskusliikkeitä ja suuria jalostajia suosivat kohtuuttomat elintarvikemääräykset ja tarkastusmaksut ovat heikentäneet lähiruoan saatavuutta. Pienten elintarvikeyritysten markkinoille pääsyä on helpotettava määräyksiä lieventämällä. Vaikka rajat ylittävä vapaa liikkuvuus on EU:n periaatteita myös elintarvikkeiden osalta, tulee toisen EU:n keskeisen periaatteen, eli läheisyysperiaatteen mennä tässä edelle.

Suomalaisilla tuotteilla on hyvä maine myös Venäjällä. Etenkin maito- ja lihatuotteet ovat kysyttyjä. Pelkästään Pietarissa asuu noin viisi miljoonaa laatutietoista kuluttajaa. On sääli, että toisaalta ruplan euroon nähden epäedullinen kurssi, ja toisaalta EU:n Venäjälle kaavailemat talouspakotteet nyt ainakin väliaikaisesti heikentävät näitä mahdollisuuksia.

EU:n toimeenpaneva maatalouspolitiikka vuosille 2014- 2020 ei vastaa niihin haasteisiin, joita maataloustuotteiden maailmanlaajuinen kysynnän kasvu aiheuttaa. EU:n on kannettava vastuunsa maailman nälkäongelmasta ja lisättävä tuotantoa erityisesti pohjoisilla alueilla. Suomen ilmasto, tuotantoeläimien ja ympäristön eettisesti oikea kohtelu ja puhtaat raaka-aineet sekä tuotantoprosessit luovat meille kilpailuetua. Turkistuotannon, kalastusmatkailun, sekä viinitilojen, että pienpanimoiden toimintaa on turhaan kiusattu joko EU direktiivein, tai kotimaisin rajoituksin. Näillä aloilla olisi mahdollisuus työllistää ja tuoda verotuloja Suomeen. Sieni- ja marjametsiä unohtamatta.

Mietteitä Kataisen erosta.

Jyrki Katainen ilmoitti jättävänsä niin pääministerin tehtävät, kuin Kokoomuksen puheenjohtajuudenkin. Fantastista.

Toivottavasti Katainen löytää homman jossa pärjää ja viihtyy. Kiitos kaikesta ja kaikesta huolimatta. Vähän kieltämättä korpeaa, että viime töinään hän muun muassa leikkasi lapsilisiä ja pisti lisää hintaa autoilulle ja suuntasi tämän tehtyään kohti uusia seikkailuja. Soteuudistus sentään saatiin aikaan, kun viimeinkin tajusi pyytää opposition mukaan.

Kyllä kai tämä ero kuitenkin olisi ollut ennalta tiedossa, jos olisi hieman tarkemmin sen Himasen tulevaisuusselvityksen aikanaan lukenut.

Taas tekisi mieli sanoa jotain vastuunkannosta, mutta maltanpa mieleni. Vasemmistoliiton kanssa en malttanut. Vasemmistoliitto lähti hallituksesta, erotettuaan sitä ennen eduskuntaryhmästään kaksi kansanedustajaa, jotka eivät alun alkaenkaan suostuneet tanssimaan Kataisen pillin mukaan.

Jyrki Katainen on kuitenkin kantanut vastuuta niin hienosti, että hyväpalkkainen EU virka odottaa ihan varmasti. Siinäpä se on se apupakettien hinta. Pääsee pöytiin, joissa asioista päätetään. Se on sitten ihan eri asia kuka päättää ja kuka kuuntelee hissukseen.

Lukuisa joukko Kokoomuksen ykkösministereitä on lähdössä europarlamenttiin, jos vain kansa äänestää. Kohta vaihtuu Urpilainen Rinteeseen ja Vihreät Hanhikiveen. Olisikohan syksyllä eduskuntavaalien aika? Joka tapauksessa alkuperäinen hallituskuusikko on jo nyt enemmän hajalla, kuin Perussuomalaisten eduskuntaryhmä, vaikka ihan toisin piti olla.

Ajatuksia Suomen taloudesta

Muutaman päivän ajan on eri medioiden verkkosivuilla riittänyt kohua liittyen Timo Soinin tuoreeseen kirjaan. Myös minä olen saanut palautetta. Kuinka se Soini nyt noin meni puolueveljensä haukkumaan? Kun olen kysynyt, niin juuri kukaan närkästyneistä ei kirjaa ole lukenut. On vain muodostettu mielipide median aiheyhteydestään irrottamien lauseiden perusteella..

Se mitä Soini minusta kirjoittaa, pitää täysin paikkansa. Minulla on ollut vaikeuksia suhtautua asioihin riittävällä vakavuudella. En aina ole jaksanut keskittyä oleellisiin seikkoihin. Kuitenkin, Soinin mukaan olen lahjakas hoksnokkapoika. Enemmän Soini kirjassaan kehuu, kuin haukkuu. Tunnustusta tulee enemmän, kuin olisi ehkä aina aihettakaan. Erityisesti Soini kehuu avustajiaan. Minä kehun nyt omaa eduskunta-avustajaani Petri Kivikangasta. Hän on korvaamaton henkilö talouspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Viime syksynä sain nörttien parissa mainetta eräänlaisena Bitcoinasiantuntijana, kahden eduskunnassa tekemäni kirjallisen kysymyksen tähden. Se kaikki oli hyvin pitkälti Petrin ansiota.

Harva poliitikko pärjää kovin hyvin ilman taustavoimia. Minun piti tätä kirjoittaessani olla EU-vaalikiertueella Pohjois-Savossa ja -Karjalassa. Sikamainen influenssa pakotti jäämään kotiin, mutta vaali- ja kampanjapäällikköni Olli Kekkonen ja Freddy van Wonterghem lähtivät kiertämään sovitut paikat puolestani. Arvostan isosti.

Osoittaakseni Timo Soinille, itselleni ja äänestäjillekin, että osaan halutessani keskittyä oikeisiin asioihin, julkaisen seuraavia mietteitä Suomen talouden pelastamiseksi. Minulla ei ole merentakaisia kuiskaajia, mutta minulla on Petri.

Suomen talous jatkaa syöksykierrettään. Viime vuonna vaihtotase jäi kaksi miljardia euroa miinukselle, ja tammikuussa vienti tippui yhdeksän prosenttia vuoden takaisesta. Erityisen huolestuttavaa on Nokian ongelmista seurannut korkean teknologian viennin hiipuminen. Vielä joitakin vuosia sitten Suomi vei korkeaa teknologiaa kahdella miljardilla eurolla enemmän mitä toi. Nyt lukema on sama, mutta miinusmerkkinen. On kuitenkin myös aloja joissa vienti edelleen vetää. Esimerkiksi turkiksia Suomi vie nyt enemmän kuin tietoliikennelaitteita. Toisaalta monet suomalaiset haluaisivat lakkauttaa koko turkisalan.

Tuotannon romahtaminen on hälyttävää. Sähkö- ja elektroniikkateollisuuden tuotanto tippui vuodessa peräti 23 %, teollisuuden kokonaistuotannon laskiessa 7,5 %. Irtisanomisista saamme lukea päivittäin. Helmikuussa työttömyysaste oli 9,1 %, kun se vuotta aiemmin oli 8,7. Työvoiman ulkopuolella olevien määrä on kasvanut 25 000:lla. Voidaan rehellisesti sanoa, että talouden elpymisestä ei Suomen osalta ole merkkejä.

Mitä siis tulisi tehdä? Aivan ensimmäisenä on tehtävä arvopäätöksiä. On päätettävä meneekö suomalaisten etu maailmanparannuksen ja imagon kiillotuksen edelle. Hallituksen taannoisessa kehyspäätöksessä kehitysavusta on tarkoitus karsia vuosittain 50–100 miljoonaa. Tästä huolimatta kehitysapuun menisi edelleen vuosittain lähes miljardi euroa. Suomi harrastaa kehitysapua myös humanitaarisen maahanmuuton muodossa. Myös tähän saattaa mennä jopa miljardi euroa vuosittain, tosin kustannuksia ei toistaiseksi ole haluttu tarkasti laskea. On vihdoinkin päätettävä siitä tuleeko Suomen jatkaa maailmanparannusta oman maan kansalaisia velkaannuttamalla ja verottamalla. Mielestäni näin ei tule tehdä. Varsinaisesta ja humanitaarisen maahanmuuton muodossa tapahtuvasta kotimaisesta kehitysavusta luopumisella Suomi voi vähentää menojaan mahdollisesti 2 miljardilla eurolla vuosittain.

Suomalaisten kannalta tarpeettomien menojen karsiminen ei kuitenkaan vielä riitä. Taloutemme ongelmat eivät johdu suhdanteista vaan nykypäivään sopimattomista rakenteista. Emme voi vain odottaa ja toivoa että kyllä se nousukausi taas tulee ja pelastaa. Ei ole odotettavissa samanlaista nousua joka nosti meidät aikoinaan 90-luvun lamasta. Nyt tarvitaan radikaaleja rakenteellisia uudistuksia etenkin yrittäjien aseman parantamiseksi. Konkurssilainsäädäntöä on uudistettava Yhdysvaltojen mallin mukaiseksi. Konkurssin tehnyttä henkilöä ei pidä kohdella kuin spitaalista, vaan konkurssi tulee ajatella arvokkaana kokemuksena. Moni liikeidea havaitaan toimimattomaksi vasta yrittämisen jälkeen. Heitä jotka yrittävät ja epäonnistuvat, tulisi lannistamisen sijaan rohkaista yrittämään uudelleen.

Yrittäjät ovat usein vaikeuksia kohdatessaan yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolella. Saattaa olla tilanteita, joissa yrityksen toiminta on suhdanteista johtuen järkevintä väliaikaisesti keskeyttää. Yrittäjä on kuitenkin tällöin saman ongelman edessä kuin töitä hakeva opiskelija – niin yrittäjä- kuin opiskelijastatuskin estävät usein sosiaaliturvan saamisen vaikka henkilö ilmoittautuisi työttömäksi työnhakijaksi ja pyrkisi aktiivisesti löytämään töitä. Yrittäjän on tällöin luovuttava yrittäjästatuksestaan ajamalla yrityksensä konkurssiin. Vastaavasti opiskelijan on luovuttava opiskelijastatuksestaan luopumalla oikeudestaan opiskella. Kummassakaan ei ole yhteiskunnan kannalta järkeä. Yhteiskunnan kannalta tulisi pikemminkin rohkaista yrittämään ja opiskelemaan palkkatyön ohessa. Työttömät työnhakijat, olivat sitten opiskelijoita tai yrittäjiä, tulisi asettaa samalle viivalle sosiaaliturvan suhteen. Mikäli henkilö etsii tosissaan palkkatyötä, ei pitäisi olla merkitystä sillä onko hänellä myös yrittäjä- tai opiskelijastatus.

Yrittäjien aseman lisäksi tulee parantaa myös yritysten asemaa. Virossa verotetaan ainoastaan niitä yrityksen rahaeriä, joita yritys käyttää muuhun kuin liiketoimintansa kehittämiseen. Tällaisia rahavirtoja ovat esimerkiksi bonukset ja osingot. Virossa ei ole tarvetta erilaisille investointeja edistäville verojärjestelyille, koska heidän yksinkertainen verojärjestelmänsä edistää jo lähtökohtaisesti investointeja. Pelot Viron yritysveromallin vaikutuksista ovat usein liioiteltuja ja vailla todellisuuspohjaa. Yrityksen tai sen omistajien intresseissä tuskin on kasata voittoja yritykseen ottamatta niitä ikinä yrityksestä ulos. Mikäli yritys taas päättää olla maksamatta yritysveroa ja käyttää voittonsa liiketoimintansa kehittämiseen, luo se sitä kautta työpaikkoja ja kasvattaa valtion tuloverokertymää. Tällöin, vaikka yritys ei maksakaan yritysveroa, maksavat sen palkkaamat uudet työntekijät tuloveroa.

Myös arvonlisäverotusta on uudistettava siten että verovelvollisuuden alaraja nostetaan vähintään 50 000 euroon, ja mielellään EU:n kaavailemaan 100 000:een. Suomen Pienyrittäjät ry on arvioinut että ALV:n alarajan nosto 50 000:een kasvattaisi valtion verotuloja pitkällä aikavälillä noin 700 miljoonalla eurolla vuosittain. Yhdessä Viron yritysveromallin kanssa nämä uudistukset parantaisivat huomattavasti pienten ja aloittelevien yritysten toimintaedellytyksiä vähentämällä byrokratiaa ja verotaakkaa.

Yritysverouudistuksen lisäksi on toteutettava yritystoimintaan liittyvä perintö- ja lahjaverouudistus. Perheyritysten liiton selvityksessä vertailtiin Suomea, Viroa ja Ruotsia mm. siinä miten nämä kohtelevat yrittäjiä sukupolvenvaihdoksessa. Suomi oli tässä selvä häviäjä perintö- ja lahjaverotuksen vuoksi. Ruotsi oli yllättäen tasoissa Viron kanssa sukupolvenvaihdoksen kustannuksia vertailtaessa. Suomessa sen sijaan pahimmassa tapauksessa jopa puolet yrityksen omasta pääomasta voidaan joutua jakamaan omistajille, jotta nämä kykenisivät maksamaan sukupolvenvaihdoksen yhteydessä kannettavat verot. Yrityksen pääoman myyminen taas alentaa yrityksen tuloksentekokykyä, mikä johtaa pitkäaikaiseen verotulojen tippumiseen kyseisen yrityksen osalta. Tuloksentekokyvyn heikkeneminen taas vaikuttaa suoraan yrityksen työllistämiskykyyn, ja pahimmassa tapauksessa yritys joutuu irtisanomaan työntekijöitään. On käsittämätöntä kuinka herkästi verottaja hakee Suomessa yrityksiä konkurssiin näiden ollessa hetkellisissä ongelmissa verovelkojen suhteen. Verot tulee toki maksaa ja lakeja noudattaa, mutta onko järkevää edelleen ajaa 90-luvun lama-ajan malliin elinkelpoisiakin yrityksiä konkurssiin? Epäonnista yrittäjää kohdellaan Suomessa edelleenkin kuin rikollista. Tästä on tultava loppu, mikäli Suomen talous halutaan saada kuntoon.

Yritysten toimintaedellytysten turvaamiseksi on tehtävä uudistuksia myös työmarkkinoille. Etenkin pienille yrityksille työntekijän palkkaaminen on suuri riski. Palkkausriskin pienentämiseksi työntekijöiden irtisanominen tulisi tehdä helpommaksi. Tällä tavalla alennettaisiin pienten yritysten kynnystä palkata työntekijöitä, ja samalla luonnollisesti parannettaisiin työnhakijoiden työllistymismahdollisuuksia. Vaikka saattaakin kuulostaa erikoiselta, on irtisanomisen helpottaminen itse asiassa työntekijöiden etu. Erityisen suuri riski pienille yrityksille on nuorten naisten palkkaaminen. Vanhemmuuden kustannukset tulisikin siirtää kokonaisuudessaan yhteiskunnalle, koska ei ole mitään kestävää perustetta sälyttää niitä työllistäville yrityksille.

Vaikka edellä olen luetellut jo useita radikaaleja keinoja taloutemme kohentamiseksi, eivät nämäkään vielä ole riittäviä. Toimenpiteitä tarvitaan vielä ainakin teollisuuspolitiikan, valtion omistajapolitiikan, koulutuspolitiikan ja maahanmuuttopolitiikan osa-alueilla. Suomi tarvitsee pienoisen vallankumouksen, jotta kaikki tarvittavat toimenpiteet saadaan tehtyä taloutemme rakenteiden korjaamiseksi. Vallankumous tulee toteuttaa sivistyneesti, äänestämällä Suomen kokonaisedun hahmottavia ehdokkaita niin nyt euro-, kuin vuoden päästä eduskuntavaaleissakin.

Aivan aluksi on kuitenkin lähdettävä liikkeelle tosiasioiden, eli talouden rakenteiden radikaalin uudistustarpeen, tunnustamisesta. Tästä uudistustarpeesta vallitsee onneksi nyt laaja yksimielisyys, vaikkakin uudistustarpeen laajuudesta on eri näkemyksiä. Seuraavassa vaiheessa meidän on päästävä yhteisymmärrykseen niistä keskeisimmistä arvoista joiden pohjalta lähdemme ongelmaa ratkaisemaan. Minun arvoni kiteytyvät kolmeen sanaan: oma kansa ensin.

Edellinen Vanhemmat artikkelit

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.