Ikkunat auki ja lunta tupaan.

”Overton ikkuna” on poliittinen teoria, jonka kehitti lento-onnettomuudessa vuosituhannen alussa menehtynyt politiikan tutkija Joseph Overton. Overtonin ikkunateoria toteaa, että on olemassa asioita joita normaalisti ei voisi hyväksyä, mutta kun ajankohdat ovat otollisia, aukeaa ”ikkuna” jonka kautta tämä hyväksymätön asia voi nousta yleiseen tietoisuuteen ja saavuttaa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä.

Overton ikkuna noudattaa useimmiten seuraava, kuusikohtaista kaavaa.

1) alussa kyseessä oleva asia herättää pahennusta ja on täydellisesti yhteiskunnallisen hyväksynnän ulkopuolella.
2) asia muuttuu ”radikaaliksi”, eli toisin sanoen se ei edelleenkään nauti yhteiskunnallista hyväksyntää, mutta koska se on esimerkiksi tietyissä alakulttuureissa ”radikaali” omaa se nyt toisenlaisen roolin yleisessä keskustelussa.
3) Asia muuttuu hyväksyttäväksi.
4) Asia ei ole enää vain hyväksyttävä, vaan sitä aletaan tunnustaa ”järkeväksi”.
5) Asia muuttuu populaariksi ja alkaa nauttia yleistä sympatiaa ja on kaikkien huulilla.
6) Asiasta tehdään osa politiikka ja se sidotaan siten yhteiskunnan rakenteisiin.

Overton ikkunan seurauksena ennen täydellistä paheksuntaa aiheuttaneesta ilmiöstä tulee jotain sellaista, jonka täydelliset paheksujat, jotka vielä hetkeä aiemmin olivat valtavirtaa, muuttuvatkin itse täydellisen paheksutuiksi epähenkilöiksi.

Rockmusiikki ja erityisesti yksi sen alalajeista, hevi, oli ilmestyessään suoraan Saatanasta. Se aiheutti itsemurhia, sai nuoret menestymään huonosti koulussa ja aiheutti niin ahdistusta kuin irrallisia sukupuolisuhteitakin. 1980 luvulla oli tavallista, että hevibändien levyihin liimattiin varoitustarroja ja uskovaiset piirit yrittivät niitä väärinpäin soittamalla löytää viitteitä sielunvihollisen palvonnasta. Kului 20 vuotta ja vanhat mummotkin olivat jo sitä mieltä, että kyllä se on nimenomaan Lordi, joka kannattaa euroviisuihin lähettää. HIM ja Nightwish muodostuivat osaksi Suomi -brändiä, eikä metalliteollisuuden vientimarkkinoilla enää tarkoitettu pelkästään jotain konepajameininkiä.

Kansallissosialistit, Adolf Hitler etunenässä, istuivat 1920 luvun alussa vankiloissa. Meni ainoastaan hetki ja kohta miltei koko Saksa olikin yllättäen sitä mieltä, että vain ja ainoastaan tällä ideologialla voidaan menestyä. Myöhemmin Overton ikkuna toimi saman aatteen kohdalla toisin päin. Natsien vastustajat, jotka jos keskitysleireiltä selvisivät, olivatkin olleet oikeassa. Liki kaikista saksalaisista tuli natsien vastustajia ihan samanlaisen prosessin kautta, kuin mitä hetkeä aiemmin olivat itse muuttuneet natseiksi. Paitsi tietysti ne valtavirtaa vastustaneet jäärät, jotka saivat oikeamielisten taholta nyt kokea saman kohtalon, jonka tähden natsit olivat pahoja.

Jos Suomessa olisi neljännesvuosisata sitten joku sanonut, että meidän tulee luopua omasta rahayksiköstämme markasta ja liittyä samaan valuuttajärjestelmään yhdistyneen Saksan ympärille rakentuvan yhteisön kanssa, olisi häntä todennäköisesti pidetty juurikin saksalaisherruudesta haaveilevana kansallissosialistina, hulluna, tai ainakin Suomen tulevaisuuteen kevytkenkäisesti suhtautuvana taivaanrannanmaalarina. Nyt samoja syytöksiä saavat kuulla lähinnä markan takaisinhaikailijat ja jopa eurojärjestelmän pysyvyyteen terveen skeptisesti suhtautuvat.

Toki naapurimaastamme Venäjältä löytyisi vastaavia esimerkkejä siinä missä Saksastakin, mutta en oikein oman turvallisuuteni tähden uskalla niitä nyt tähän kuvailla. En halua Siperian opettavan itseäni. Historia on nimittäin osoittanut, että Overton ikkuna aukeaa Venäjällä usein äkkiarvaamatta ja ennustamattomaan suuntaan. Jokainen vetäkööt omat johtopäätöksensä siitä, miten Overtonin ikkunateoria vaikutti tsaarinvallan murtumiseen, Neuvostoliiton syntyyn, gulakiin, glasnostiin, Baltian itsenäistymiseen ja Neuvostovallan luhistumiseen. Vai oliko Boris Jelzinin valtaannousu sittenkin vain sattumaa?

Sen kuitenkin Talvisodan hengessä sanon, että jos Overton ikkuna yllättäen aukeaa siten, että Petsamo ja Karjala palautetaan Suomelle, muuttuukin se (palautus) todella järkeväksi ja oikeudenmukaiseksi tapahtumaksi myös niiden ihmisten puheissa, jotka tällä hetkellä pitävät moisia ajatuksia jopa vaarallisina tai mielipuolisina.

Homojen avioliitto-oikeudesta en nyt sano mitään muuta kuin sen, että siinä on todiste Overton ikkunasta liki täydellisimmillään. Homojen kohdallahan mainittu ikkuna alkoi raottua silloin, kun American Psychiatric Association (APA) äänesti, että homous ei enää ole psyykkinen häiriö. Voi hyvinkin olla, että ei olekaan, mutta omalaatuiselta saattaa tuntua, jos tieteellisiksi tosiasioiksi julistetuista asioista päätetään äänestämällä, eikä näitä päätöksiä pohjata empiirisesti toteutettuihin akateemisiin tutkimuksiin. Yhtään aiemmin sairauden puolesta todistanutta tutkimusta ei tietääkseni kumottu eikä kuultu. Samalla ei myöskään poistettu sairausluokitusta muilta seksuaalisen poikkeavuuden muodoilta, vaikka niiden oli nähty johtuneen samankaltaisista oireyhtymistä, kuin mitkä aiheuttivat homoseksuaalisuuttakin. Yhtäläisiä piirteitä omaavaa keskustelunvärinää löytyy Amerikasta nykyisin evoluutioteorian ympäriltä. Varmaan kohta jossain raamattuvyöhykkeellä äänestetään tästäkin.

Vaikuttaa hämmästyttävältä, kuinka nopeasti jostain vielä hetki sitten täydellisen paheksutusta asiasta tuleekin ikään kuin yhdessä yössä valtavirtaa. Overton ikkuna ei kuitenkaan aukea sattumalta. Tai jos aukeaakin, niin ainakin sen takana on henkilöitä, jotka ovat osanneet oikeaa hetkeä odottaa. Kannattaa haistella millaisia paheksuttuja alakulttuureita ympärillämme pyörii. Kannattaa myös seurailla miten media ja kansalaismielipide niihin suhtautuvat. Se jonka tyhmyydelle tänä päivänä naurat, voikin olla omaa pitkäjänteistä suunnitelmaansa toteuttava nero, jota oikean historiallisen hetken koittaessa ylistäen kumarrat. Tai jos et kumarra, istut vankilassa, tai olet vähintään yhtä pilkattu kuin nyt ovat ne, joiden mielestä avioliitto on tasa-arvoinen silloin, kun siinä on yhtä monta miestä kuin naistakin.

Köyhyys ei ole edellytys hyvälle taiteelle

Leena Kajanderin Kymen Sanomissa julkaistussa yleisönosastokirjoituksessa (18.11) minun väitettiin esittäneen viime viikolla taiteilija-apurahojen poistamista, koska mielestäni mukamas ainoastaan köyhyydessä syntyy hyvää ja pysyvää taidetta. Samankaltaista sähköpostia on viime päivinä tullut kovasti. Osassa niissä on haukuttu esitystäni (apurahoja saavat taiteilijat) ja osassa kehuttu (apurahoja koskaan saamattomat, mutta silti pärjänneet taiteilijat, sekä nykytaidetta ymmärtämättömät kansalaiset).

Olen yllättynyt sekä Kajanderin kirjoituksesta, että saamastani palautteesta. En muista tämmöistä esitystä missään virallisesti tehneeni ja siksi tutkinkin kaikki kokouspöytäkirjat, joissa nimeni läsnäololistalta löytyi. Yhtäkään tämän suuntaista esitystä en todellakaan ollut tehnyt.

Saamani palautteen täytyi siis liittyä Helsingissä 10.11 järjestettyyn taidepoliittiseen huippukokoukseen, jossa olin esittelemässä Perussuomalaisten kulttuuripoliittista ohjelmaa. Itse esityksessä en varsinaisesti ottanut kantaa apurahoihin, mutta aiheen tiimoilta pääsin useiden eri medioiden haastateltavaksi. Nämä mediat ovat sitten siteeranneet minua enemmän tai vähemmän tarkasti. En tiedä minkä lehtitalon uutisointiin Kajander, tai muut minua lähestyneet henkilöt väitteensä sanomisistani pohjaavat. Toisaalta en ole niitä itsekään kaikkia ehkä huomannut.

En muista sanatarkasti, mitä minulta kysyttiin, mutta taiteilija-apurahoista myönsin olevani valmis säästämään, jos valtion taloudellinen tilanne ei kohene, eikä muita säästökohteita enää löydy. Tätä seurasi lähes poikkeuksetta lisäkysymys taiteilijoiden mahdollisuuksista enää luoda kulttuuria, jolloin tarjosin esimerkiksi Aleksis Kiveä, joka köyhistä lähtökohdistaan huolimatta onnistui synnyttämään vuosisadasta toiseen kestävää taidetta. En siis väittänyt köyhyyden olevan edellytyksenä hyvälle taiteelle, mutta en myöskään nähnyt sitä esteenä.

Vaihtoehtona valtion nykyisille apurahoille tarjosin mesenaattimallia, joukkorahoitusta ja sponsoreita. Yleensä taidepiirit kavahtavat tämän kaltaisia vaihtoehtoja ja väittävät niiden ohjaavan liiaksi taiteen sisältöä. En näe asiassa suurta eroa julkiseen rahoitukseen. Julkisesta rahoituksesta päättävät usein poliitikot, joilla on tiettyjä ihanteita. Uskon että nykyisessä ilmapiirissä esimerkiksi voimakkaan kansallismielistä kulttuuria tekevän taiteilijan olisi vaikeampi saada julkista rahoitusta taiteelleen, kuin monikulttuurisuutta ylistävän. Nykyinenkin rahoitusmalli siis ohjaa taiteen suuntaa ja pakottaa tekijänsä tukijastaan riippuvaiseksi.

Taideapurahat ovat häviävän pieni osa valtion menoista. Tietyllä tasolla niitä voidaan kustannuksiltaan verrata kansanedustuslaitokseen, jonka toimintamenoista aina silloin tällöin kuulee myös esitettävän säästöjä. Suomen talous ei kuitenkaan pelastu leikkaamalla sen enempää kansanedustajilta, kuin taiteilijoiltakaan. Suurimmat rakenteelliset säästöt saadaan yleensä keskiluokkaa kyykyttämällä. Jotta ne, jotka työllään tämän maan pystyssä pitävät, saadaan hyväksymään itseensä kohdistuvat kiristykset, on edes esimerkin vuoksi pystyttävä näyttämään, että he eivät ole ainoita. Tästä syystä on välillä siis kuritettava niin herraa, kuin narriakin.

Kehitysavusta voidaan leikata kehitysavun kärsimättä.

Perussuomalaisia on usein syytetty siitä, että me vain vastustamme kaikkea, mutta emme tarjoa vaihtoehtoja. Yksi tämän tapainen väärä todistus puoluettamme vastaan on kehitysapu. Olemme korostaneet, että maailman hätää kärsivien ihmisten ottaminen Suomeen on ongelmien siirtämistä paikasta toiseen ja että ihmisiä tulisi auttaa paikan päällä. Koska olemme samaan aikaan esittäneet leikkauksia myös kehitysapuun, on sanomisistamme haluttu antaa ristiriitaista vaikutelmaa.

Kehitysapua vastustaessamme olemme kuitenkin aina vastustaneet nykymuotoista kehitysapua, joka ei kaikilta osin ole ollut tehokasta, saati läpinäkyvää. Perussuomalaisten vaihtoehto uudeksi kehitysapumalliksi on se, että nykyisen reilun miljardin sijaan, valtio maksaisi kehitysapurahastoon vain 250 miljoonaa euroa vuodessa. Loput rahat kerättäisiin kansalaisilta, jotka saisivat normaalin veronkannon yhteydessä itse määrittää kuinka paljon rahaa he kehitysapuun haluavat antaa.

On lukuisia tutkimuksia siitä, että valtaosa suomalaisista pitää kehitysapua tärkeänä. Samoissa tutkimuksissa on kyseenalaistettu kansalaisten luotto kehitysavun perille menoon. Suomessa on noin 4,2 miljoonaa veronmaksajaa. Jos he kaikki maksaisivat kehitysapuun verovähennyskelpoisen 200 euroa, saataisiin perustettavaksi esittämäämme kehitysapurahastoon kerättyä 840 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi yrityksillä olisi mahdollisuus profiloitua hyvän asian puolesta ja maksaa haluamansa prosenttiosuus liikevaihdostaan kehitysapuun.

Jos joku sydämetön henkilö ei haluaisi kehitysapuun omia rahojaan laittaan, olisi sekin toki myös mahdollista. Kuitenkin, kuten tutkimukset osoittavat, suomalaiset ovat halukkaita maksamaan kehitysapua. On hyvinkin todennäköistä, että mallimme mukaisella järjestelyllä saataisiin kerättyä paljon enemmän kehitysapua, kuin nykyinen, hieman yli miljardin menevä summa. On mahdollista, että tavoitteemme 0,7 prosentin budjettiosuudesta toteutuisi reilustikin.

Jos esittämämme malli menee läpi, säästää valtio vuodessa noin 600 miljoonaa euroa. Ainoat kustannukset tulevat 250 miljoonan euron vuosittaisesta pohjarahastosta, sekä samansuuruisesta veronpalautuksesta, joka kansalaisille siis vapaaehtoisesti maksetusta kehitysavusta 200 euroon saakka maksettaisiin. Tämä säästynyt 600 miljoonaa euroa vähentäisi valtion lainanottotarvetta ja se voitaisiin käyttää kotimaan tarpeisiin.

Se että kansalaiset itse maksaisivat haluamansa summan kehitysapuun, lisäisi myös paineita tehdyn työn läpinäkyvyydestä ja tehokkuudesta. Pidämme erittäin tärkeänä ja tehokkaana kehitysavun koordinoimista EU:n ja valtioiden välisten suorien budjettirahoitusten sijaan kansalaisjärjestöjen tekemän työn kautta. Nämä järjestöt tukevat tyttöjen ja naisten koulutusta, humanitääristä työtä esimerkiksi luonnonkatastrofien yhteydessä, sekä kehitysmaiden omaa työllisyyskehitystä.

Nuorison roolimalleista (kirjoittanut huolissaan oleva vanha setä)

Kuuden ikäinen tyttäreni on innostunut Barbie nukeista ja Monster High hahmoista. Uskon, että jokainen tietää mikä on Barbie, eli siis sellainen isorintainen, kapeauumainen ja pitkin säärin varustettu muotovalio. Oikeiden naisten joukossa sellaisia on noin yksi tuhannesta. Monster Highn maailma oli sen sijaan minulle täysin tuntematon, ennen kuin tyttäreni minut siihen perehdytti. Jos mahdollista, ovat Draculaura ja kumppanit vielä Barbieitakin epätodellisemman näköisiä. Paitsi että sen sankarit on myös varustettu täydellisellä kropalla, pukeutuvat ne kuin katuhuorat. Monster Highn maailma saa inspiraationsa kauhuelokuvista ja vampyyriromantiikasta, johon tyttömäisen romanttiset fantasiaseikkailut on saatanallisen ovelasti koukutettu. Monster High iskee tajuntaan muun muassa elokuvin, nukein, palapelein, vaattein, askartelulehtiöin, sekä tietokonepelein. Youtube on täynnä amerikkalaislapsien kuvaamia videoita siitä, kuinka itselle voi meikata oikeaoppisen hirviömaskin.

Oli pieni järkytys, kun vielä hetki sitten muumeja, Nalle Puhia, Bamsea ja Hello Kittyä rakastanut pikku tyttäreni heitti vanhat nukkensa pois. Sielun Veljien Peltirummun sanoitus aukesi minulle aivan uudella tavalla. Pikku Myyn ja Niisku Neidin tilalle astuivat nämä vampyyrin hampain varustetut pikkuhorot. Tästäkö se nyt sitten alkaa se itsensä viiltelyyn vielä kerran johtava tie, kun annan leikkiä noiden kevyesti okkultismin kanssa flirttailevien hahmojen kanssa? Tuleeko sille kymmenen vuoden päästä bulimia, kun amerikkalainen hapatus vääristää mielessä väikkyvää minäkuvaa samalla, kun amerikkalainen roskaruoka pyrkii vääristämään sitä oikeaa peilikuvaa ihan toisella tavoin väärään suuntaan?

Anoreksiasta ja bulimiasta puhutaan paljon. Syypääksi on nimetty vallitseva kauneusihanne, joka pursuaa median lukuisten tötteröiden välityksellä nuorten tyttöjen verkkokalvoille. Niille, joille ei tule syömishäiriöitä, tulee kuulemma muita mielenterveydellisiä ongelmia, tai jotenkin toisella tapaa minäkuva vääristyy, kun kroppa ei olekaan kuten Amerikan moneen kertaan leikellyillä tositeevee Barbieilla. Toisaalta positiivisena puolena mainittakoon yhä laajeneva fitness- ja muu urheiluharrastus, joka ei enää tähtää pelkkään laihuuteen, vaan ennemminkin muotoihin.

Koska olen miesasiamies, olen huolissani myös pojista. Heidän vääristyneistä ihanteistaan ei kukaan tunnu olevan huolissaan. Ja nyt en siis tarkoita sitä, että he eivät löydä Barbien muotoista tyttöystävää, vaan lattarintaisen, hammasraudoilla varustetun pissiksen, jonka perse pistää keulimaan ainoastaan mopon. Kyllähän tuostakin tietysti trauma syntyy, mutta miksi kukaan ei puhu pikkupoikien täysin epärealistisista seikkailuhahmonukeista ja niihin kytkeytyvistä elokuvista?

Missä olette tosielämässä tavanneet sellaisia miehiä, kuin miltä nämä Batmanit, Conanit ja muut Tarzanit näyttävät? Eihän oikea mies ole sellainen. Jos ette usko, niin käykää vilkaisemassa vaikka lähiöpubinne terassilta. Niin epärealistisen lihaksikkaita äijiä, kuin mitä noissa pojille suunnatuissa elokuvissa, sarjiksissa ja seikkailuhahmoissa esiintyy, ei oikeasti ole, paitsi kuin suunnilleen ehkä juuri se yksi tuhannesta. Sellaiseksi päätyminen vaatii paitsi poikkeuksellisen geneettisen perimän, niin myös mielettömän tarkan ruokavalion, sekä päivittäisen treenin.

Valitettavan moni poika kuvittelee, että vain supersankarin näköisenä mies kelpaa ja menestyy. Oikeakaan treeni ja ruokavalio eivät kuitenkaan auta kuin alkuun, sillä jossain vaiheessa vanhemmilta saadun perimän raja tulee vastaan. Terveissä elämäntavoissa ei ole mitään vikaa ja kannustankin kaikkia harjoittelemaan ja kiinnittämään huomiota siihen, mitä suuhunsa tunkee. Epäterveeksi homma menee siinä kohtaa, kun aletaan tavoitella sitä Flex Wheelerin kroppaa. Sellaiseksi ei perusjannu ruisleivän voimin kasva, ja siksi apuun otetaankin kasvuhormonit ja muut dopingaineet.

Moni kuvittelee, että doping on kilpaurheilun ongelma. Huippu-urheilussa doping on kuitenkin nykyään paljon harvinaisempaa, kuin Ben Johnssonin ja Martti Vainion aikoina, ja kun sitä on, on se kontrolloitua ja lääkärin valvomaa. Harrastelijoiden saleilla toimii kuitenkin täysin eri maailma. Siellä liikkuu venäläinen, ihmisen aivoista peräisin oleva kasvuhormoni, jonka käyttökertoja ja annoksia ei oikein kukaan valvo. Penkkipunnerrustulos kasvaa kohisten, mutta niin kasvaa sydänkohtauksenkin riski. Myös mieleen nämä aineet vaikuttavat. Anabolisten steroidien ja kasvuhormonin käyttö yhdistettynä alkoholiin, tekee supervoimat saaneesta villepetteristä aggressiivisen hirviön, joka elokuvista imetyn maailman innoittamana ratkaisee kaikki ongelmansa väkivallalla.

Minulla on koulukavereita, jotka joskus yläasteaikoina näihin kuvioihin sekosivat. Muutamat ovat olleet haudassa jo 90-luvun lopulta alkaen, ja ne jotka ovat pysyneet hengissä, ovat pääsääntöisesti mielenterveyspotilaita. Muutama hengissä ja tervepäisenä säilynyt, ei ilman kipuja enää edes kävele ja ehtymätön erektio on muuttunut ikuiseksi impotenssiksi.

Keväällä herätti kohua, kun Itella julkaisi Tom of Finland -aiheisen postimerkkisarjan. Joidenkin mielestä se oli sopimatonta, että homoja esiintyi postimerkeissä. Toiset taas pitivät sitä esimerkillisinä ja suvaitsevaisena asiana. Minua se homous itsessään ei juuri haitannut. Jos joku sellaisen merkin takapuolta haluaa nuoleskella, niin mikäs siinä. Sen sijaan se ”niissä merkeissä” esiintynyt miehen malli oli halventava ja epärealistinen. Jos oli pakko homoja postimerkkiin laittaa, niin olisi nyt sitten pantu edes sellaisia geelipäisiä sisustussuunnittelijoita, jollaisia ne useimmiten oikeasti ovat. Voin kuvitella millainen melu olisi feministien taholta noussut, jos Itellan merkeissä olisi kuvattu rietastelemassa yhtä epärealistisen muhkeasti varusteltuja lesboja. Naistahan siinä olisi halvennettu ja vääränlainen roolimalli nuorille tytöille annettu.

Eurovaalianalyysi

Eurovaalit olivat ja menivät. Perussuomalaisten tulos 12,9 % oli puolueen historian (kaikki vaalit huomioiden) toiseksi paras saavutus. Bändimme toiseksi myydyin levy ja Beamonin toiseksi pisin hyppy, jota kukaan ei koskaan noteerannut. Jytky 2011 kummittelee mielessä ja se saa kaiken muun tuntumaan laimealta. Tulos on kuitenkin verraten kova ja saimme sen aikaan ilman Timo Soinin ehdokkuutta. On pakko uskoa, että Soinin mukana ollessa olisimme varmasti saaneet paremmankin menestyksen, mutta enää ei kukaan voi väittää, että olisimme vain ja ainoastaan puheenjohtajamme varassa. Todistimme, että pärjäämme ilmankin. Ja vaikka Timo mukana olisi ollutkin, emme varmaankaan olisi yltäneet niin suureen parannukseen, että paikkamäärämme olisi noussut kolmeen. Halla-ahon ja Soinin otatus puolueen äänikuninkuudesta olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista seurattavaa.

Äänestysprosentti jäi kohtuuttoman alas. Ihmisiä ei vaan EU kiinnostanut paljon jääkiekkofinaalia enempää. Olen taipuvainen uskomaan, että tästä kärsi erityisesti oma puolueeni Perussuomalaiset. Näinhän moni politiikan tutkija on aiemmin analysoinut, että RKP, kristilliset ja Kokoomus saavat oman väkensä aina uurnille. Perussuomalaiset ja Vasemmistoliitto (vaalien ainoat voittajat silti) pärjäävät sitä paremmin, mitä korkeammalle äänestysaktiivisuus nousee. Nyt ei noussut.

Oma äänimääräni (reilut 9000) oli pettymys. Olin luvannut leikata lettini pois, jos 20 000 ääntä menee rikki. Nyt saa tukka kasvaa. Ennen vaaleja veikkasin, että tulen olemaan oman puolueeni listalla parhaassa neljänneksessä. Tämä toteutui, vaikka Laura Huhtasaari panikin minut tiukille. Olin Suomen kolmanneksi suosituimman puolueen viidenneksi suosituin ehdokas, ja se on kova tulos se. Kymen kohta hautaan painuva vaalipiiri oli Perussuomalaisten parasta kannatusaluetta. Saimme täällä 17,9 prosentin kannatuksen. Ainoastaan Satakunta pääsi edes lähelle. Kotikuntani Kotka oli puolestaan Kymen vaalipiirin perussuomalaisin kunta. Kannatusprosenttimme oli hulppeat 20,8 prosenttia. Olin itse Kotkan ylivoimainen äänikuningas, eikä minulle pärjännyt sen enempää Mestari, kuin Aleksanteri Suurikaan. Kotkan ja Kymen tuloksilla olisimme saaneet kolme meppiä Brysseliin. Siinä vähän mallia muun Suomen persuille.

Vielä vaalipäivän aamuna uskoin, että kansa lähtee sankoin joukoin uurnille. Uskoin että Perussuomalaiset saa kolme meppiä, ja uskoin itse kamppailevani tasaväkisesti juuri siitä kolmannesta paikasta.  Paljonpa uskoin. Tiesin nahoissani, että Jussia ei meidän listalta voita kukaan. Jännitin, ettei vaan käy niin, että Sampo Terho putoaa. Se olisi ollut oikeudetonta ja kohtuutonta hyvin työnsä hoitanutta euroedustajaa kohtaan. Uskoin kuitenkin Sampon olevan listamme kakkonen. Kolmannesta paikasta taistelivat minun laskujeni mukaan Juha Väätäinen, Toimi Kankaanniemi, Pirkot Mattila ja Ruohonen -Lerner, sekä minä itse. Arvasin ihan oikein, että oma vaalipiirini on vahvasti takanani ja siksi kuvittelin kamppailevani vakavasti juuri siitä kolmannesta paikasta, jonka siis katsoin persujen voittavan. Varasijaankin olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen.

Pirkko Ruohonen -Lerner ja Toimi Kankaanniemi pärjäsivät minua paljon paremmin kuin olin ikinä uskonut. Kuvittelin taistelevani heidän kanssaan samoissa lukemissa. Juha Väätäinen ja Pirkko Mattila saivat puolestaan odotuksiini nähden yllättävänkin huonon tuloksen. Laura Huhtasaarta ja Marko Kulpakkoa pidin ennalta laskien listamme mustina hevosina ja Laura todellakin lunasti odotukset. Siinä on nainen, josta puolueellemme on vielä paljon iloa. Muut ehdokkaamme olivat toki kaikki hyviä, mutta jäivät vaalikamppailun tiimellyksessä auttamattomasti sivuun. Sakari Puisto, Anne Louhelainen, Erkki Havansi, Mauno Vanhala, Ilkka Matinpalo ja monet muut tekivät hartiavoimin töitä. Älykkyydestä ja osaamisesta ei menestyminen jäänyt kiinni, mutta jos ei media huomaa, niin ei huomaa äänestäjäkään.

Kokoomus oli Suomen suurin puolue ja siitä heille onnittelut. Heillä oli vahva ja kannattajiensa näköinen lista. Nostan esiin Antti Häkkäsen, nuorukaisen Mäntyharjulta, joka teki erittäin vahvan kampanjan ja tuloksen. Siitä pojasta vielä kuullaan. Keskustan menestystä en ymmärrä. Väyrysen ja Rehnin linja on täysin vastakkainen ja puolueen europarlamenttiryhmä Kepun kotimaanpolitiikan huomioiden jopa järjen vastainen, mutta niin vain kansa lankesi. Voi olla että tulee sanomista, mutta väitän että niitä äänestäneet eivät kyllä oikeasti ole perillä Euroopan politiikasta juuri ollenkaan. Jos kannatatte liittovaltiota, niin äänestäkää Kokoomusta ja jos vastustatte, niin äänestäkää meitä, mutta kepua äänestäessänne ette todellakaan tiedä mitä saatte.

Demareiden kannatusprosentti ja tulos oli puolueelle katastrofi. Paljoa ei olisi tarvinnut huonommin mennä, niin olisivat jääneet yhteen meppiin. Kun kuunteli Paavo Lipposen lausuntoja ystävästäni Jussi Halla-ahosta, niin ei voi muuta sanoa, kuin että ihan oikein demareille. Veikkaan että syöksylasku jatkuu Rinteen mukaisesti aina alaspäin.

Vasemmistoliitto palasi viiden vuoden tauon jälkeen europarlamenttiin. Olen ihan tyytyväinen, että valituksi tuli Merja Kyllönen (joka muuten on Kotkan perussuomalaisten valtuustoryhmän puheenjohtajan, Vesa Levosen serkku), eikä minun eroani perussuomalaisten varapuheenjohtajuudesta vaatinut Li Andersson, joka turkulaiseksi rivivaltuutetuksi ja keskisuuren puolueen nuoriso-osaston puheenjohtajaksi saa koko ajan ihan kohtuutonta julkisuutta mediassa. Vihreät menetti toisen meppinsä ja se on mielestäni ihan oikein niille rikkidirektiivin säätelijöille. Sari Essayahin (kd) putoaminen sen sijaan oli iso sääli. Siinä on meillä ollut ahkera ja osaava edustaja. Kristillisdemokraattien yleisestä putoamisesta koko parlamentista olen sen sijaan tyytyväinen. Hallitusneuvotteluissa 2011 myi puolue periaatteensa liittyen näihin euron tukipaketteihin. Voisin keksiä monta Judas Iskariotiin, Jakobin ääneen ja Esaun käsiin liittyvää vertausta, mutta annan moisen jeesustelun nyt olla.

RKP piti paikkansa europarlamentissa ja siihen on syynä vain ja ainoastaan huono äänestysprosentti ja nukkuvat persukannattajat.

Toivon että puolueemme ottaa oppia Britannian Itsenäisyyspuolueesta ja Tanskan Kansanpuolueesta. Ne olivat omien eurovaaliensa ykköspuolueita ja ovat tähän asti toimineet samassa europarlamenttiryhmässä kuin Perussuomalaisetkin. Maahanmuuttoteemaa on nostettava entistä enemmän framille ja eurokriittisyyttä terävöitettävä. Potentiaalia meillä kyllä on. Uskon ja toivon, että saamme neuvoteltua hyvän paikan suureen ja dynaamiseen eurokriittiseen ryhmään.

Aivan lopuksi haluan kiittää Timo Soinia, joka – vaikka ei itse ollut ehdolla, tsemppasi väkeämme kiitettävästi. Samoin iso kiitos vaalikoordinaattori Pekka M Sinisalolle, sekä omalle tukijoukolle, josta nostan esiin Olli Kekkosen, Freddy Van Wonterghemin ja Arto Hirvosen. Monta muutakin on mielessä, mutta ei tästä kolumnista nyt mitään puhelinluetteloa ole tarkoitus tehdä. Kiitos kaikille.

Suomi voisi olla Euroopan ruoka-aitta

Timo Soini luonnehti minua uudessa kirjassaan Peruspomo siten, että olisin lahjakas polittikko, jos vain keskittyisin oikeisiin asioihin ja ottaisin asiat tosissani. Aluksi hieman närkästyin, mutta sitten myönsin kritiikin olevan totta. Liian paljon ajastani on mennyt suoraan sanottuna vitsailuun ja hieman jopa epäoleellisista asioista vouhottamiseen.

Ei siksi, etteivätkö jotkut teemani olisi olleet tärkeitä. Maahanmuuttopolitiikka on tärkeää etenkin ja niin oli myös se lakialoitteeni, jolla yritettiin tehdä lapsen vieraannuttamisesta toisesta vanhemmastaan kiellettyä. Näiden teemojen parissa aion jatkaa vastakin.

Soinin kritiikistä oppineena päätin kuitenkin, että nyt koetan keskittyä myös sellaisiin politiikan sektoreihin, joista en aiemmin ole sanonut juuri mitään. On aika opetella ja on aika paneutua. Maatalouspolitiikkaa olen aiemmin sivunnut lähinnä vain kalastukseen ja panimoteollisuuteen liittyen. Nyt sanon enemmän.

Maatalouspolitiikka on aina ollut Euroopan unionin ytimessä. Suomi sijaitsee Euroopan laidalla, eivätkä viljelyolosuhteemme ole olleet yhtä suotuisat, kuin mitä ne etelämpänä ovat. Maamme liittymisneuvotteluiden yhteydessä saamista eduista olisi pitänyt pitää tiukemmin kiinni. Kansallisen Etelä-Suomen maataloustuen (141) muuttuminen matalammaksi 149 tueksi oli pettymys.

Ilmastonmuutoksen uhkista on puhuttu paljon. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos ilmasto jatkaa lämpenemistään, saattaa Suomen asema maatalousmaana tulevina vuosikymmeninä nousta paljonkin. Koska valon määrä varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn on Suomessa keskistä ja eteläistä Eurooppaa selvästi suurempi, johtanee se pidempään kasvukauteen. Paitsi että saamme uusia viljelylajeja, saatamme myös saada useista jo olemassaolevista lajikkeista aiempaa runsaamman sadon ja kaksikin peräkkäistä kasvukautta. Maataloutta ei saakaan nyt päästää rapautumaan, vaan eroosion, kuivuuden ja toisaalta tulvien riivaaman Etelä- ja Keski-Euroopan kärsiessä, saatamme nousta koko Euroopan ruoka-aitaksi. Hyvät pohjavesivarannot tukevat mahdollisuuksia.

Kalastuksen, karjanhoidon, tilateurastamoiden ja lihanjalostajien, ynnä myös pienpanimoiden ja viinitilojenkin toimintaedellytyksiä on parannettava. Keskusliikkeitä ja suuria jalostajia suosivat kohtuuttomat elintarvikemääräykset ja tarkastusmaksut ovat heikentäneet lähiruoan saatavuutta. Pienten elintarvikeyritysten markkinoille pääsyä on helpotettava määräyksiä lieventämällä. Vaikka rajat ylittävä vapaa liikkuvuus on EU:n periaatteita myös elintarvikkeiden osalta, tulee toisen EU:n keskeisen periaatteen, eli läheisyysperiaatteen mennä tässä edelle.

Suomalaisilla tuotteilla on hyvä maine myös Venäjällä. Etenkin maito- ja lihatuotteet ovat kysyttyjä. Pelkästään Pietarissa asuu noin viisi miljoonaa laatutietoista kuluttajaa. On sääli, että toisaalta ruplan euroon nähden epäedullinen kurssi, ja toisaalta EU:n Venäjälle kaavailemat talouspakotteet nyt ainakin väliaikaisesti heikentävät näitä mahdollisuuksia.

EU:n toimeenpaneva maatalouspolitiikka vuosille 2014- 2020 ei vastaa niihin haasteisiin, joita maataloustuotteiden maailmanlaajuinen kysynnän kasvu aiheuttaa. EU:n on kannettava vastuunsa maailman nälkäongelmasta ja lisättävä tuotantoa erityisesti pohjoisilla alueilla. Suomen ilmasto, tuotantoeläimien ja ympäristön eettisesti oikea kohtelu ja puhtaat raaka-aineet sekä tuotantoprosessit luovat meille kilpailuetua. Turkistuotannon, kalastusmatkailun, sekä viinitilojen, että pienpanimoiden toimintaa on turhaan kiusattu joko EU direktiivein, tai kotimaisin rajoituksin. Näillä aloilla olisi mahdollisuus työllistää ja tuoda verotuloja Suomeen. Sieni- ja marjametsiä unohtamatta.

Mietteitä Kataisen erosta.

Jyrki Katainen ilmoitti jättävänsä niin pääministerin tehtävät, kuin Kokoomuksen puheenjohtajuudenkin. Fantastista.

Toivottavasti Katainen löytää homman jossa pärjää ja viihtyy. Kiitos kaikesta ja kaikesta huolimatta. Vähän kieltämättä korpeaa, että viime töinään hän muun muassa leikkasi lapsilisiä ja pisti lisää hintaa autoilulle ja suuntasi tämän tehtyään kohti uusia seikkailuja. Soteuudistus sentään saatiin aikaan, kun viimeinkin tajusi pyytää opposition mukaan.

Kyllä kai tämä ero kuitenkin olisi ollut ennalta tiedossa, jos olisi hieman tarkemmin sen Himasen tulevaisuusselvityksen aikanaan lukenut.

Taas tekisi mieli sanoa jotain vastuunkannosta, mutta maltanpa mieleni. Vasemmistoliiton kanssa en malttanut. Vasemmistoliitto lähti hallituksesta, erotettuaan sitä ennen eduskuntaryhmästään kaksi kansanedustajaa, jotka eivät alun alkaenkaan suostuneet tanssimaan Kataisen pillin mukaan.

Jyrki Katainen on kuitenkin kantanut vastuuta niin hienosti, että hyväpalkkainen EU virka odottaa ihan varmasti. Siinäpä se on se apupakettien hinta. Pääsee pöytiin, joissa asioista päätetään. Se on sitten ihan eri asia kuka päättää ja kuka kuuntelee hissukseen.

Lukuisa joukko Kokoomuksen ykkösministereitä on lähdössä europarlamenttiin, jos vain kansa äänestää. Kohta vaihtuu Urpilainen Rinteeseen ja Vihreät Hanhikiveen. Olisikohan syksyllä eduskuntavaalien aika? Joka tapauksessa alkuperäinen hallituskuusikko on jo nyt enemmän hajalla, kuin Perussuomalaisten eduskuntaryhmä, vaikka ihan toisin piti olla.

Edellinen Vanhemmat artikkelit

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.