Lasten asialla.

Torstaina 5.2 pidin tuoreen lakialoitteeni esittelypuheen. Sain sen tueksi noin neljäsosan kaikista kansanedustajista. Mukana oli miltei kaikki oman puolueen edustajat, mutta myös lukuisasti kokoomuslaisia, keskustalaisia, vasemmistolaisia, koko Muutos 2011 ryhmä ja pari kristillistäkin.

Huomion arvoista on se, että yksikään vihreä, tai sosiaalidemokraatti ei aloitettani allekirjoittanut. Vihreät on vähemmistöjen oikeuksia ajava puolue. Suomen suurin seksuaalivähemmistö, eli heteromiehet eivät heitä kuitenkaan kiinnosta. Lapsistaan taistelevien isien esteenä ovat kovin usein sosiaalitädit. Eduskunnassa tätä vieraannuttamisen vastaista työtä puolestaan jarruttavat sosialistitädit.

Julkaisen puheeni tässä nyt sellaisena, jollaisena olin ajatellut sen pitää. Käytännössä tuli puhuttua hieman eri järjestyksessä, ja kolmessa osassa. Näin koska kunnioitettu puhemies, Anssi Joutsenlahti (ps.) rajasi puheaikaani, jotta muutkin pääsivät sanomaan jossain välissä kannustavat puheenvuoronsa.

Arvoisa puhemies.

YK:n lasten oikeuksien sopimuksen artikla 9 määrää seuraavasti:

1. Sopimusvaltiot takaavat, ettei lasta eroteta vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti paitsi, kun toimivaltaiset viranomaiset, joiden päätökset voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittaviksi, toteavat soveltuvien lakien ja menettelytapojen mukaisesti sen olevan lapsen edun mukaista. Tällainen päätös saattaa olla tarpeellinen erityistapauksessa, kuten lapsen vanhempien pahoinpidellessä tai laiminlyödessä lasta tai kun vanhemmat asuvat erillään ja on tehtävä päätös lapsen asuinpaikasta.

2. Kaikille asianosaisille on annettava mahdollisuus 1 kappaleessa tarkoitetuissa toimissa osallistua asian käsittelyyn ja tuoda siinä julki näkökantansa.

3. Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista.

Yksi lapsen oikeuksien vaarantumisen paikka on vanhempien ero. Lähtökohtaisesti vanhempien tulee keskenään pitää huolta lapsen oikeuksien toteutumisesta myös parisuhteen päättymisen jälkeen. Käytännössä tämä tapahtuu sopimalla lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisesta. Ikävä kyllä lapsen asioista sopiminen ei onnistu kaikilta vanhemmilta varsinkaan erotilanteessa. Tällöin vanhempien välillä on nk. huoltoriita. Huoltoriita voi toki syntyä sopimukseen pääsemisen jälkeenkin jos jompikumpi vanhemmista ei noudata tehtyä sopimusta. Ennuste tulevaisuudelle on kuitenkin huono jos vanhemmat eivät lähtökohtaisestikaan pääse sopimukseen tai jos jompikumpi vanhemmista kokee tulleensa pakotetuksi huonoon sopimukseen esimerkiksi turvatakseen edes pienen yhteyden lapseen.

Jos huoltoriita joudutaan ratkaisemaan tuomioistuimessa, on todennäköistä, että vähintään toinen vanhemmista joutuu pettymään. Varsinkin koska oikeuskäytäntömme mukaan huoltoriidan ratkaisun perusteena on ainoastaan lapsen etu eikä siihen saa oikeuskäytännön mukaan vaikuttaa se, miten vanhemmat ovat käyttäytyneet toisiaan kohtaan, ellei se osoita heistä jotain kielteistä vanhempana. Lapsen huoltoa ja asumista koskeva ratkaisu ei saa olla ”syyllisen” vanhemman rankaisemista tai hyvin käyttäytyneen vanhemman palkitsemista. Tämä onkin johtanut siihen, että vanhempi usein naamioi itsekkäät tarkoitusperänsä hyväksi vanhemmuudeksi ja huoleksi. Pahimmillaan käytetään nk. insestikorttia saavuttamaan esimerkiksi yksinhuolto ja toiselle vanhemmalle rajoitetut tai valvotut tapaamiset. Tämä ei ole paras mahdollinen tilanne vanhempien tulevaa yhteistyötä ajatellen.

Toisin sanoen, koska riita nähdään oikeusistuimissa lapsen edun vastaisena, voidaan riita laittaa poikki siten, että katkaistaan lapsen ja toisen vanhemman välinen suhde antamalla taas toiselle vanhemmalle täydet valtuudet päättää yhteisen lapsen elämästä, sekä määräämällä tämän vanhemman halun mukaiset tapaamisoikeudet lapselle. Näin vaikka tämä vanhempi yksin olisi aiheuttanut riidan toimimalla lain lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta hengen vastaisesti ja tällä tavalla saavuttanut aseman jonka oikeus katsoo jo vakiintuneen. Tämä on paitsi lasten oikeuksien sopimuksen hengen vastaista, että myös tasa-arvorikkomus, sillä suurimmaksi osaksi katkeaa nimenomaan isän ja lapsen välinen yhteys.

Lainsäädännöstämme puuttuu työkaluja vanhempien välisen huoltoriidan ennaltaehkäisyyn. Esimerkiksi asiantuntija avusteinen nk. Follo sovittelu tulee liian myöhään. Vanhemmilla on jo riita ja valta-asema saattaa jo olla toisella vanhemmalla jolloin vaihtoehdot ovat suostua huonoonkin sopimukseen tai koittaa onneaan käräjäoikeudessa. Parasta siis olisi tilanne jossa vanhemmille ei tulisi riitaa, varsinkaan tilanteessa jossa henkinen kapasiteetti toimia järjellisesti on heikentynyt parisuhteen päättymisen tuoman kuorman vuoksi.

Lakialoitteella ehdotetaan nyt muutettavaksi lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa sääntelyä siten, että lapsen vanhemmat voisivat sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron ja avoliiton purkautumisen varalta. Tällaista sopimusta kutsuttaisiin tässä esityksessäni vanhemmuussopimukseksi. Sopimus vahvistettaisiin samoilla edellytyksillä kuin vanhempien sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Vanhemmuussopimus tulisi kuitenkin voimaan vasta siinä yhteydessä, kun puolisot on tuomittu avioeroon tai kun avoliitto on purkautunut. Lakialoitteen tarkoituksena on mahdollistaa sopimus, jolla turvataan lapsen asema ja oikeus avioeron ja avoliiton purkautumisen jälkeen, siten ettei yhteys kumpaankaan vanhempaan katkea.
Kyseessä olisi siis mitä enimmässä määrin huoltoriitaa ennaltaehkäisevä toimenpide. Kun keräsin nimiä tähän aloitteeseen, kysyttiin minulta monasti, että mitä jos sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen paljastuukin, että toinen onkin esimerkiksi juoppo. Ei kai allekirjoitettu sopimus pakottaisi antamaan lasta väkivaltaiselle juopolle. No ei tietenkään, sillä nykyisinkin voidaan olemassa olevia sopimuksia muuttaa tai olla noudattamatta jos se on lapsen edun vastaista. Sopimuksen muuttaminen olisi siis tässäkin mahdollista samoilla edellytyksillä kuin voimassa olevassa laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on säädetty sopimuksen tai päätöksen muuttamisesta.

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 1984. Vaikka lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on lain voimaantulon jälkeen tehty useita rajoitettuja uudistuksia, ovat lain pääperiaatteet säilyneet olennaisilta piirteiltään ennallaan. Aikaisemmin kuitenkin lapsen huolto oli sidottu vanhempien välisen suhteen oikeudelliseen luonteeseen, mutta uudessa laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta säänneltiin ensimmäistä kertaa kokonaisvaltaisesti ja itsenäisesti. Lain mukaan vanhemmat voivat tehdä sopimuksen lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Tällaista sopimusta avioliiton perusteella määräytyvän huollon osalta vanhemmilla ei ole kuitenkaan ollut mahdollista sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron varalta.

Vertaan tätä ideaani avioehtosopimukseen tai palovakuutukseen. Eihän kukaan oleta todennäköisesti eroavansa, eikä toivo talonsa palavan. Silti avioehtosopimusta ja palovakuutusta pidetään älykkäinä ratkaisuina. Muutamat kansanedustajat joille aloitettani nimien keräämisen yhteydessä esittelin, kauhistelivat puheitani. Eihän lasta voi verrata omaisuuteen, jotka avioehtosopimuksessa tai palovakuutuksessa turvataan. Olen samaa mieltä. Lapsi on jotain paljon arvokkaampaa kuin omaisuus. Jos olemme valmiit turvaamaan omaisuutemme, miksi emme siis olisi valmiit turvaamaan lapsemme oikeutta vanhempiensa riidattomaan eroon ja antamaan lapselle mahdollisuuden hyvään kasvuun ja kehitykseen vanhempiensa erosta huolimatta. On muistettava, että ero on aina vanhempien tai toisen vanhemman päätös, ei lapsen. Miksi lapsen pitäisi antaa kärsiä riitaisasta erosta jos riitaisuus voitaisiin välttää tai riskiä siihen voidaan pienentää esimerkiksi vanhemmuussopimuksen kaltaisella uudistuksella? Eikö meidän kansanedustajien velvollisuus ole tarjota lapsille kaikki mahdolliset keinot joilla heitä turvataan. Varsinkin, koska lapset itse eivät voi edes äänestää.

Toisaalta vanhemmuussopimuksen sopiminen olisi vapaaehtoista. Jokainen voi siis kuitenkin miettiä haluasiko itse lapsensa oikeudet turvatuksi eron jälkeen. Olen tälle asialle kasvot antaessani saanut satoja yhteydenottaja ihmisiltä jotka ovat kohdanneet eron jälkeisen sopimuksettoman tilanteen. Kuulemani perusteella voin vakuuttaa, ettei kukaan meistä halua kohdata tilannetta jossa pitäisi neuvotella järjellinen sopimus erokriisissä katkeroituneen vanhemman tai esimerkiksi sosiopaatin tai muuten häiriintyneen ihmisen kanssa varsinkaan silloin kun tämä on käyttänyt sopimuksetonta tilaa hyväkseen saavuttaakseen valta-aseman. Tässä ja tämän jälkeisessä painajaisessa elää tälläkin hetkellä tuhansia vanhempia ja lapsia, sekä myös isovanhempia ja muita sukulaisia. He elävät elämää jossa tämä tai vaikka seuraava päivä voi olla se päivä jolloin yhteys lapsen ja hänen läheistensä välillä katkaistaan vastoin heidän tahtoaan. Tätä tilannetta esitykseni pyrkii ennaltaehkäisemään.

Avoliiton osalta Suomen perhelainsäädännön kannalta suurena muutoksena voidaan pitää vuonna 2011 tapahtunutta avoliittolain (26/2011) säätämistä. Avoliittojen määrä on kasvanut tasaisesti. Avoliittoperheitä oli esimerkiksi 2011 jo hieman yli 313 000. Avoperheistä lähes 200 000 on kahden aikuisen perheitä. Noin 117 000 avoliittoperheeseen kuuluu vanhempien ohella yksi tai useampi lapsi. Kaiken kaikkeaan kysymyksessä on merkittävä perhemuoto, tällä hetkellä hieman yli 21,5 % suomalaisista perheistä on avoliittoperheitä. Laissa avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (avoliittolaki) 3 §:ssä avopuolison ja avoliiton määritelmä on: ”Avopuolisoilla tarkoitetaan tässä laissa yhteistaloudessa asuvia parisuhteen (avoliiton) osapuolia, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Avopuolisoksi ei kuitenkaan katsota sellaista henkilöä, joka on avioliitossa.”.

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 7 §:ssä tarkoitettu vanhempien sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on tullut lain 8 §:n mukaan voimaan siinä yhteydessä kun kunnan sosiaalilautakunta on sopimuksen vahvistanut. Muutoksena nykyiseen, tällä lakialoitteella avioliitossa olevien avioeroon tuomitsemisen kautta avioliiton purkautumisen lisäksi avoliitossa olevien vanhempien sopimuksen vahvistaminen kytkettäisiin avoliiton purkautumiseen lapsen huollon perusteella erityislailla säännellyssä avoliitossa.

Avoliiton purkautuminen on ollut isän ja lapsen kannalta hyvin ongelmallinen, etenkin jos isän ja äidin suhde päättyy ennen lapsen syntymää. Tilanne pahenee entisestään, jos äiti ennen lapsen syntymää menee naimisiin toisen miehen tai naisen kanssa. Uusi isyyslaki helpottaa tätäkin tilannetta. Vielä enemmän tilanne helpottuu, jos nyt käsittelyssä oleva lakialoitteeni hyväksytään. Jos vanhemmat ovat solmineet vanhemmuussopimuksen, ei toinen vanhempi voisi uuden suhteen myötä tuhota lapsen ja toisen vanhemman välistä yhteyttä.

On myös tapauksia, joissa eron yhteydessä toinen vanhemmista jättäytyy omatoimisesti pois lapsen elämästä. Kuten vieraannuttamistapauksissakin, myös näissä tilanteissa on tavallisemmin kyse isästä, joka eron kautta osittain, tai kokonaan hylkää lapsensa. Vanhemmuussopimus olisi ratkaisu myös näiden tilanteiden varalta. Kun erovanhemmuuteen joutuisi ottamaan kantaa jo parisuhteen aikana, voisi tällä olla myös erityisesti isyyttä voimaannuttava vaikutus. Tämän jatkuminen myös eron jälkeen voisi olla myös todennäköistä.

Laissa omaksuttu lähtökohta on, että sekä huoltoa että tapaamisoikeutta koskevat asiat ratkaistaisiin vanhempien välisen yksimielisyyden pohjalta. Tämän mukaisesti on siten sosiaalilautakunnan vahvistama sopimus tarkoitettu sekä huoltoa että tapaamisoikeutta koskevien kysymysten ensisijaiseksi ratkaisuksi. Erityisesti tapaamissopimuksen tarkoitus on turvata lapsen yhteydet erossa asuvaan vanhempaan.

Nykyisen sääntelyn ongelmaksi on käytännössä muodostunut se, että huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeva sopimus tehdään yleensä aikana, jolloin sopimuksenteko-olosuhteet eivät ole lapsen edun kannalta parhaat mahdolliset. Parisuhteen loppuminen on kriittistä aikaa, ja se on omiaan altistamaan vanhemmat erokriisille. Vaikka vanhempien yhteishuolto on lain lähtökohtana, ei se silti aina ole toimiva ratkaisu, jos vanhemmat eivät pysty yhteistoimintaan. Jos asioista ei synny sopua, syntyneet konfliktit ratkotaan viimekädessä yhteishuollon purkamisen kautta. Kun vanhempien sopimusta asiasta ei ole, joutuvat viranomaiset ottamaan asiaan kantaa olemassa olevan tiedon perusteella. Kuitenkin lapsilainsäädännössä noudatetaan periaatetta ”vanhemmat tietävät parhaiten”. Vanhemman erottaminen lapsen huollosta on rankka toimenpide joka ei ole omiaan vahvistamaan huollosta erotetun vanhemman vanhemmuutta. Varsinkaan silloin kun tämä vanhempi on ollut se yhteistyökykyinen vanhempi.

Edelleen myös lain tausta-arvoista on lapsen edulla merkitystä asiassa. Voimassa olevassa laissa on pyritty erityisesti ennaltaehkäisemään se, että lapsi joutuisi tahtomattaan vanhempien välillä vallitsevien ristiriitojen osapuoleksi. Tämän vuoksi tilanteessa, jossa vanhempien sopimusta ei tehdä vapaaehtoisesti, lapsen mielipide tulee selvittää hienovaraisesti ja varsinkin sillä tavoin, että lapsen ja kumpaisenkaan vanhemman välinen suhde ei kärsi lapsen toivomusten selvittämisestä. Kuitenkaan ei ole harvinaista, että tilanteessa tapahtuu väärinkäytöstä, jolla vanhempi pyrkii saavuttamaan valta-aseman suhteessa lapseen estämällä, manipuloimalla tai jopa kiristämällä lasta voidakseen alistaa toisen vanhemman haluamaansa sopimukseen.

Parisuhteen loppuminen ja vanhempien muuttaminen eri osoitteeseen luo eräänlaisen sopimuksettoman tilan, joka on omiaan lisäämään vanhempien välistä epäluottamusta, koska sovittuja pelisääntöjä ei ole. Jos vanhemmilla olisi valmis sopimus koskien lapsen huoltoa, asumista ja tapaamisia, voitaisiin välttyä siltä, ettei vanhempien epätietoisuus lapsen asioiden kohtalosta ja keskinäinen epäluottamus ainakaan pahene sen johdosta, että vanhempi käyttää sopimuksetonta tilaa omaksi hyväkseen, eikä lapsen hyväksi. On myös todennäköistä, että sopimus, joka tehdään vanhempien vielä ollessa väleissä keskenään, huomioisi lapsen tosiasiallisen edun vanhempien omien intressien sijasta. Nykyisessä tilanteessa toinen vanhemmista on usein jo kauemmin valmistautunut eroon ja hoitanut asioitaan itselle sopiviksi myös lapsen huoltoon ja tapaamisoikeuteen liittyen. Toiselle vanhemmalle taas ero tulee yllättäen. Kriisin ollessa päällä, voi helposti käydä niin, että sopimukset tulee allekirjoitettua oman ja lapsen edun vastaisesti.

Monelle tulee yllätyksenä kuinka raadolliseksi erotilanteet voivat yltyä. Voisi kuvitella, että lapsen yhteys molempiin vanhempiin on turvattu laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudessa. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole. Perättömät insestisyytökset, väitteet väkivallasta tai muusta kelvottomuudesta vanhemmaksi ovat tapoja turvata itselle valta-asema eron jälkeen. Jokainen voi kuvitella miltä nämä tuntuisivat. Jokainen voi myös kuvitella miltä tuntuisi menettää lapsi vaikka nämä syytökset myöhemmin osoitettaisiin perättömiksi. Haavat eivät kuitenkaan koskaan parane ja luottamus vanhempien välillä on iäksi mennyttä. Vanhemmuussopimus tarjoaisi ainakin mahdollisuuden välttää sota sopimuksen saamiseksi.

Lakialoitteen keskeisenä sisältönä on lisätä lakiin lapsen huollosta tapaamisoikeudesta säännökset, jotka mahdollistavat vanhempien tekemän sopimuksen lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron ja avoliiton purkautumisen varalta. Lain seitsemänteen pykälään lisättäisiin uusi 2 momentti, jonka mukaan sen estämättä, mitä samassa laissa säädetään nykyisellään lapsen huoltajan määräytymisestä, vanhemmat voivat sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron varalta (vanhemmuussopimus). Lisäksi lain kahdeksannen pykälän 4 momenttiin lisättäisiin säännös siitä, että laissa tarkoitettu vanhemmuussopimus tulee voimaan vasta silloin, kun puolisot on tuomittu avioeroon. Tällainen sopimus vahvistettaisiin näin ollen vasta siinä vaiheessa, kun vanhempien avioliitto on purkautunut siihen, että puolisot on tuomittu avioliittolaissa säädetyllä tavalla avioeroon. Olennaista muutosta voimassa olevaan lakiin nähden merkitsee uuden vanhemmuussopimuksen käyttöönotto jonka voisi tehdä avioliiton aikana ja se vahvistettaisiin vasta avioliiton purkauduttua avioeron kautta. Avoliitossa olevien vanhempien osalta muutoksena nykyiseen sääntelyyn olisi se, että tällainen avoliitossa olevien vanhempien tekemä sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta tulisi voimaan avoliiton purkauduttua.

Edellä olevan perusteella ehdotan, että eduskunta hyväksyy seuraavan lakiehdotuksen:

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 7 ja 8 §:n muuttamisesta
Eduskunnan päätöksen mukaisesti
lisätään lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 7 §:ään uusi 2 momentti, sekä muutetaan 8 §:n, sellaisena kuin se on laissa 1155/2004, 4 momentti, seuraavasti:
7 §
Vanhempien sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta
Sen estämättä, mitä tämän lain 6 §:ssä säädetään lapsen huoltajan määräytymisestä, vanhemmat voivat sopia edellä 1 momentissa tarkoitetun sopimuksen avioeron varalta (vanhemmuussopimus). Vanhemmuussopimuksen voivat sopia myös vanhemmat, jotka ovat laissa avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (26/2011) tarkoitettuja avopuolisoita.
8 §
Sopimuksen vahvistaminen
Sopimus, jonka sosiaalilautakunta on vahvistanut, on voimassa ja voidaan panna täytäntöön niin kuin tuomioistuimen antama lainvoimainen päätös. Tämän lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu vanhemmuussopimus tulee voimaan kuitenkin vasta silloin, kun puolisot on tuomittu avioeroon tai kun laissa avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (26/2011) tarkoitettu avoliitto on purkautunut.

Välikysymyspuhe.

Tässä eduskunnassa 4.2.2015 pitämäni välikysymyspuhe. Siis sellaisena, jollaisena ajattelin sen pitää. Livetilanteessa toki rönsyili hiukan, mutta tässä pääpiirteissään..

Arvoisa puhemies.

Eurokriisi alkoi käytännössä jo silloin, kun euro perustettiin. Mukaan otettiin aivan vääriä maita ja väärin perustein. Tämä kaikki tuli valistuneimmille ihmisille selväksi viimeistään viime vuosikymmenen loppupuolella. Tässä vaiheessa Ranskan ja Saksan johtajat hoksasivat, että niiden suuret pankit saattaisivat kaatua valtioiden omaan syliin, mikäli Kreikka joutuisi maksukyvyttömään tilaan. Pankkien pelastaminen tajuttiin erittäin kalliiksi. Tässä vaiheessa alettiin puhua euroalueen koskemattomuudesta, Euroopan ihanteesta ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Ranska ja Saksa halusivat katsoa, löytyisikö Euroopasta maita, jotka haluaisivat jakaa Kreikasta koituvien tappioiden kustannukset. Suomi, joka vasta muutama vuosikymmen sitten pääsi irti nöyristelystä Moskovan suuntaan, päätti osoittaa alamaisuuttaan uudelle isännälle. Nokka irtosi ja pyrstö tarttui. Gallupsuosikki Keskustan silloinen puheenjohtaja, uudelleen eduskuntaan pyrkivä entinen pääministeri Matti Vanhanen nieli syötin koukkuineen päivineen. Matti Vanhanen ilmoitti Kreikan lainoittamisen olevan Suomelle hyvän bisneksen ja sillä tiellä on jatkanut tämä Kokoomuksenkin koalitio.

Usein esitetty virheellinen väite on, että neljännesbiljoonan lainalla Kreikka saatiin pidettyä elossa. Tämä ei kuitenkaan ole kuin osatotuus. Kreikka olisi tarvinnut valtion toimintoihin vain noin 27 miljardia euroa. Euroalueen johtajat saivat solidaarisuus- ja Euroopan arvo –puheillaan vedätettyä Suomeakin. He päättivät käyttää lähes kaksi kolmasosaa veronmaksajien rahoja maksaakseen lainoja, joiden uudelleen järjestelyyn he eivät kriisin alussa halunneet ryhtyä.

Vuosikymmenen vaihteessa ei Kreikan euroerosta saanut puhua. Siitä mistä ei voinut puhua, täytyi vaieta, ja keisarin uudet vaatteet. Suomessa euroalueen hajoamisesta puhuneet tuomittiin pölhöpopulisteiksi. Lapsellinen tapaus oli sellainen, joka huusi että keisari onkin ilman vaatteita ja kaikenlisäksi munaton. Ei edes polvihousuja yllään. Nyt Saksasta ja Ranskasta huudetaan, että Kreikan voi antaa mennä. Totta kai huudetaan, sillä heidän pankkinsa on pelastettu muun muassa suomalaisten veronmaksajien rahoilla. Viimeisin näin sanonut on saksalainen taloustieteilijä, euron perustajaksikin tituleerattu Otmar Issing, joka sunnuntaina Helsingin Sanomien haastattelussa sanoi, että EU voi ottaa Kreikalta letkut irti. Onko Issing pölhöpopulisti, ministeri Stubb? Meillä on nyt Kreikassa seitsemän miljardin vastuut. Päälle tulevat vielä koko ajan jatkuvat korkotappiot. Ennen Keskustan aloittamaa ja Kokoomuksen jatkamaa huonoa politiikkaa, olivat vastuumme nolla euroa.

Valtionvarainministeripuolue SDP pyrkii yhtenään muistuttamaan, että Suomen saamat ”takuutukset” muka kattaisivat kaikki mahdolliset tappiot. Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa. Jos meillä olisikin vakuudet, kuten on mainostettu, niin oikein hyvä, mutta kun ei ole. Meillä on tuottojenvaihtosopimus, joka ei kyllä kata juuri mitään.

Vasemmistoliiton historia tämän asian kanssa on suomalaisen takinkäännön historian ykkössuoritus. Ensin tukipaketteja vastustettiin. Sitten kun saatiin tennarit ministeriauton kyytiin ja tennilät ulos eduskunnasta, alettiin puhua tukipakettien puolesta. Tuli olla solidaarinen Kreikan kansalle, vaikka pankkeja pelastettiin. Mustajärvi ja Yrttiaho jopa erotettiin ryhmästä, kun pitivät vasemmistoliiton alkuperäisen linjan. Nyt taas tanssitaan tsiprasta Ateenan kaduilla.

Kreikkaa ovat tukipakettien tiellä seuranneet Irlanti, Portugali, Espanja, sekä itäeurooppalaisten nahkatakkimiesten suosima Kypros. Näitä jokaista maata yhdistää se, että ne eivät ilman leikkauksia tule veloistaan selviämään. Joko pitää leikata menoja niin paljon, että kansa ei kestä, tai sitten pitää leikata niitä velkoja. Ihmetellä täytyy, ettei näissä maissa käytetty perussuomalaisten no bailout –linjaa, joka esimerkiksi Islannissa toimi menestyksekkäästi. Siellä pelastettiin oma kansa, eikä EU:n tavoin pankkiireita. Nyt Islannissa talous kasvaa, työttömyys on alhaalla ja vieläpä sekä yksityinen, että julkinen velka ovat laskussa.

En oikein ymmärrä mitä tällä taloushistoriamme suurimmalla investoinnilla tavoiteltiin, mutta veikkaan että sitä ei ole saatu, mitä tavoiteltiin. Ei ollut hyvä bisnes, kuten Keskustapuolue ennusti. Bisnesmaailmassa tätä kutsuttaisiin virheinvestoinniksi. Euron hajoaminen on nyt vähintään yhtä todennäköistä, kuin viisi vuotta sitten, jolloin tämä tukipakettipolitiikka euron hajoamista vastaan aloitettiin. Väitän että euro on ideologia. On tahoja, joiden mielestä se pitää pelastaa mihin hintaan hyvänsä. Itse en tämän ideologian kannattaja ole.

Puheeni lopuksi lainaan vielä entisen kansanedustajan, Keskustan kymenlaaksolaisen Markku Laukkasen puhetta tämä ensimmäisen Kreikkapaketin tiimoilta. Sitaatti ” Maksan mielelläni puolet ed. Urpilaisen lupaamista ruusuista Merkelille ja Sarkozylle siksi, että he olivat räätälöimässä myös toukokuun ja kesäkuun ratkaisuja keskeisellä tavalla, niitä ratkaisuja, joilla me pelastimme tämän tilanteen, sammutimme sen tulipalon.
Kaikesta tärkeintähän on tässä nyt, ed. Kallis, se, että Kreikan tilanne rauhoittui. Kreikka saa tällä hetkellä markkinaehtoista rahaa markkinoilta (Edustaja Heinäluoman välihuuto: Ei saa!) eikä ole tällä hetkellä mikään ongelmatapaus, me patosimme sen. Kreikan kyky maksaa takaisin velkoja on aivan toinen kuin tuolloin. Ja edustaja Kankaanniemi, te puhutte vielä tätä samaa jargonia tästä yhteisvastuujärjestelmästä: ei sitä ollut. Teidän talouspolitiikkanne on sama kuin perussuomalaisten”. Sitaatti kiinni.

Arvoisa puhemies, kannatan edustaja Soinin tekemää välikysymystä.

Nousee gallup, laskee gallup

Kaikissa tämän vuoden puolella julkaistuissa gallupeissa on Perussuomalaisten kannatus ollut nousussa. Luonnollisestikin se on mielestäni hyvä juttu. Viime kesästä lähtien kannatuksemme kuitenkin laski ja saavutti pohjakosketuksensa ennen vuodenvaihdetta.

Kun kannatus laski, olivat politiikan toimittajat ja aktiiviset somevastustajat viisaina tietämässä syyn. Heidän mukaan kannatuksemme laski viime syksynä siksi, koska emme olleet menneet hallitukseen kesällä 2011 (tämän päätöksemme jälkeen gallupkannatuksemme muuten oli historiallisen korkealla). Kannatuksemme laski viime kesästä lähtien myös mukamas siitä syystä, että vuosi sitten mies syrjäytti naisen eduskuntaryhmämme puheenjohtajana. Kannatuksemme laski edelleen myös kuulemma siksi, että vastustimme sukupuolineutraalia avioliittolakia joko liian yksimielisesti, tai vaihtoehtoisesti siksi ettemme saaneet Arja Juvosta kuriin. Myös persujen kansanedustajien jatkuvat törttöilyt julkisuudessa olivat kuulemma kannatuksemme laskun vauhdittajia. Näin, vaikka koko kesänä ja syksynä en noteerannut yhtään kohua. Silloin kun gallupkannatuksemme oli huipussaan, strippasivat eerolat ja hakkaraiset julkisuudessa yhtenään. Omissa joukoissa laskeneista galluptuloksista syytettiin Timo Soinia, joka mukamas esti maahanmuuttopolitiikan kritisoimisen, tai oli muuten vain väsynyt ja lihava itsevaltias.

Neljä vuotta sitten, kun gallupit vasta uumoilivat jytkyä, oli kannatuksemme osapuilleen samalla tasolla kuin nytkin. Silloin kaikkitietävät politiikan toimittajat muistuttelivat, että suosio perustui ainoastaan Timo Soiniin, jota ei voinut äänestää kuin Uudellamaalla. Vaaleissa emme pärjäisi, koska meillä ei ollut valtakunnallisesti tunnettuja nimiä. Tämä ajatus oli vuosituhannen suurin virhearvio suomalaisessa politiikassa, jos ei lasketa kepulaisen Matti Vanhasen näkemystä siitä, kuinka Kreikalle lainaaminen on hyvä bisnes. Perussuomalaisten riveissä oli vuosina 2003- 2008 tapahtunut jotain, mikä oli valtakunnan tason mediaihmisiltä jäänyt näkemättä. Puolueeseen oli liittynyt paljon uusia kykyjä, jotka olivat polkaisseet pystyyn paikallisyhdistyksiä kautta maan ja nousseet näkyviksi kuntapoliitikoiksi vuoden 2008 kuntavaaleissa. Jytky syntyi paikallisyhdistyksien innokkaan talkootyön tuloksena jalkatyönä ja toritapahtumissa. Eurokriisi ja maahanmuuton ongelmien realisoituminen, sekä Keskustan, Kokoomuksen ja SDP:n vaalirahakohut, jätevesiasetukset ja muut keplottelut olivat toki ne lopulliset oikeaan asentoon asettuneet tähdet, mutta jos ei joka vaalipiirissä olisi ollut hyviä ehdokkaita ja maan innokkainta talkooväkeä, ei kansalaisilla olisi ollut ketään, ketä äänestää.

Tässä on myös syy siihen, miksi kannatus alkoi viime kesänä laskea. Puolueeseen oli kevään 2011 vaalien jälkeen liittynyt entistä enemmän uutta väkeä. Oli loikattu kepusta, oli loikattu demareista ja oli tultu sekä kristillisistä että vassareista. Oli tultu täysin politiikan ulkopuoleltakin. Suurin osa toki aivan asiallista väkeä. Kunnallisvaaleissa 2012 valtuustoryhmämme kasvoivat räjähdysmäisesti, vaikka tulostamme (12,8 %) pilkattiin jytkyyn nähden. Vuoden 2008 kuntavaaleihin verraten kasvu oli kuitenkin hurja. Tätä kasvua emme saaneet pidettyä yhtä hyvin aisoissa, kuin eduskuntaryhmäämme, jonka hajoamista ennakoitiin julkisuudessa sen syntymisestä lähtien. Suurin toivein aloittaneiden valtuustoryhmien työtä leimasi keskinäinen riitely ja vallan tavoittelu läpi miltei koko Suomen. Ensimmäiset toisiin puolueisiin loikkaamiset ja valtuustoryhmistä erottamiset tapahtuivat alle puolen vuoden sisään vaalien tuloslaskennan selvittyä. Valtuustoryhmien lisäksi alkoi riitely myös paikallisyhdistyksissä ja piireissä. Liian moni halusi liian vähille paikoille. Ikiaikaiset puoluejyrät eivät halunneet antaa tilaa uusille kyvyille, ja uudet innokkaat voimat kokivat vanhan kaartin jarrumiehinä.

Lopullisesti kaikki eskaloitui kesäkuussa 2014 heti eurovaalien jälkeen, kun valitsimme ensimmäiset eduskuntavaaliehdokkaamme. Niille paikoille oli yksinkertaisesti liian monta halukasta. Sen sijaan että olisi käyty tukemaan niitä, jotka ehdolle tulivat valituiksi, alettiin heitä kampittamaan ja mustamaalaamaan. Paikalliselle maakuntalehdelle ei mikään ole herkullisempi uutisaihe, kuin persuista pois potkittu/ itse lähtenyt henkilö, joka sanoo ”suorat sanat” puolueen toiminnasta. Tämä ei ole noussut valtakunnan ykkösuutisaiheeksi missään vaiheessa, mutta paikallislehdissä idästä länteen ja etelästä pohjoiseen ovat perussuomalaisten kannattajat nyt viimeiset kaksi vuotta saaneet lukea äänestämiensä ihmisten keskinäisestä riitelystä, eroista ja erottamisista. – Eiväthän ne osaa muuta kuin riidellä keskenään, on moni kansalainen tuumannut ja kertonut kuukausittaisen gallupkyselijän soittaessa, että persuja en enää äänestä.

Osa kuntalaisten perussuomalaisille antamien äänien avulla valtuustoon ja lautakuntiin valituista henkilöistä on loikannut muihin puolueisiin. Ipuun ja Muutokseen menneet ovat päässeet eduskuntavaaliehdokkaiksi, Kepuun ja Kokoomukseen loikanneet yleensä eivät. Galluptulosten perässä oleva ryhmä ”muut”, ei kuitenkaan ole lyhennys puolueesta nimeltä Muutos 2011, vaan se noin yhden prosentin kannatus koostuu osapuilleen kymmenestä puolueesta joita äänestämällä ei mitään muutosta koskaan tule. Persuista isompiin puolueisiin loikanneiden kyläpäälliköiden tie politiikassa on käytännössä nyt loppu. Parin vuoden sisään he huomaavat sen itsekin ja muistavat miksi joskus aikoinaan olivat persuihin siirtyneet.

Perussuomalaisten aatteessa ei ole perussuomalaisittain orientoituneen ihmisen kannalta mitään vikaa. Lukekaa puolueen ohjelmat ajatuksella ja katsokaa miten eduskunnassa on äänestetty ja millaisia lakialoitteita ja muita valtiopäivätoimia on tehty. Se on pidetty, mikä on luvattu. Ainoa vika on meissä itsessämme ja huonossa kyvyssä sietää toisiamme, paikallisesti.

Pahimmat riidat ovat häirinneet ratkaisevasti myös puoluehallituksen ja puoluetoimistonkin työtä. Muutamia henkilöitä on jouduttu erottamaan koko puolueestakin. Näitä ei ikinä tee mielellään, mutta kun riitaa pannaan poikki, on silloin yleensä joku laitettava seinää vasten. Sen arvaileminen, kumpi osapuoli on enemmän vikapää, on usein mahdotonta.

Jos Perussuomalaisten kannatus vielä kääntyy laskuun ennen eduskuntavaaleja, on syynä paikallinen taso, eikä niinkään puolueen johdon tai eduskuntaryhmän toiminta. Tästä syystä se neljä vuotta sitten nousikin. Uskallan sanoa näin, koska olen sekä puolueen johdossa, että eduskuntaryhmässä (ainakin vielä hetken), kuin myös paikallisellakin tasolla toimiva aktiivi. Ja tämä ei tarkoita sitä, etteikö puolueen johdollakin olisi parannettavaa, tai etteikö eduskuntaryhmä voisi olla vieläkin ärhäkämpi, tai että puoluetoimistossa ja ohjelmatyössä kaikki muka olisi täysin kunnossa. Parantamisen varaa on aina ja kaikkialla, mutta minun arvioni mukaan suurin ongelmamme meillä on silloin, kun minä tulen Helsingistä Kotkaan.

En halua nähdä enää yhtään maakuntalehtijuttua siitä, kuinka Keski- Öllölän Persussuomalaiset kunnanvaltuutetut ovat loikanneet johonkin toiseen puolueeseen, tai erottaneet jonkun puolueveljensä. En halua lukea yksiäkään ”suoria sanoja”, että kuinka muka joku toinen persu esti jonkun toisen pääsyn piirin varapuheenjohtajaksi, tai eduskuntavaaliehdokkaaksi. Näillä teemoilla saa kyllä isoja otsikoita maakuntatasolla, mutta puolueen (saati isänmaan) etu ne eivät ole. Kestäkää nyt perkeleet se, ettette aina tule itse valituiksi joka paikkaan. Olenko minä itkenyt sitä, että Pirkko Mattila voitti minut räkäisesti kun hallintovaliokuntaan valittiin puheenjohtajaa kesällä 2012, tai kun Jari Lindström voitti minut yhdellä äänellä Kymen piirin puheenjohtajasta äänestettäessä. Loikkasiko Jussi Halla-aho, kun häntä ei valittu eurovaaliehdokkaaksi vuonna 2009? Kun kestää tappioita, kestää voittojakin.

Vastineeni Nazima Razmayerille.

Nazima Razmyar syytti 15.1 julkaistussa blogikirjoituksessaan minua vihan ja pelon lietsonnasta muslimeja kohtaan. Razmayer ei kuitenkaan sen tarkemmin yksilöinyt, mikä aiemmissa kirjoituksissani muka sitä vihaa ja pelkoa lietsoi. Tuon kaltainen rivien välistä vihjaileminen on omiaan kasvattamaan perussuomalaisiin kohdistunutta uhkaa, josta viimeisimmät todisteet ovat puolueemme Helsingin toimistoon tapahtuneet hyökkäykset, sekä europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon saama uhkaus.

Nazima Razmayer myös väittää, että en ole esittänyt mitään ratkaisuja maahanmuuton ongelmiin, tai osoittanut myötätuntoa Pariisin iskujen uhreja kohtaan. Tämä on suoranainen valhe. Jokainen voi lukea edellisen blogitekstini, johon Razmayer ilmeisesti viittaa ja kyllä siellä nyt ainakin ratkaisuja on, jos sitten sen myötätunnon ehkä rivien välistä joutuukin hakemaan.

Razmayer kirjoittaa aivan oikein, että ei ole olemassa tilastoja uskonnollisten ryhmien välisistä tulonsiirtojen saajista. Kansanedustaja Mikael Jungnerin (sd.) avustajana Razmayer on varmasti kuitenkin hyvin perillä eri väestöryhmien, myös maahanmuuttajien, työllisyyteen liittyvistä ongelmista. Razmayerin työpaikan tietopalvelusta tämmöisetkin tilastot nimittäin löytyvät. Jos tiedämme, että maasta x Suomeen muuttaneiden henkilöiden työttömyysprosentti on 70 ja jos edelleen tiedämme mitä uskonnollista ideologiaa 100 prosenttia kyseisestä maasta tänne saapuneista henkilöistä kannattaa, niin asioiden yhteen laskemisessa ei kovin kummoista hoksnokkaa tarvita.

Kun baskien terroristijärjestö ETA ja Irlannin Tasavaltalaisarmeija aikoinaan tekivät väkivaltaisia iskuja, ei kenelläkään ollut tarvetta muistuttaa, että kaikki baskit, tai irlantilaiset eivät ole terroristeja. Ihmiset ymmärsivät tämän muutenkin. Myös vasemmistolaiset Punainen armeijakunta (Baader-Mainhoff) ja Punaiset prikaatit iskivät ympäri Eurooppaa, eikä tekoja silti yleistetty koko poliittiseen vasemmistoon. Nyt kun islamistisen ideologian omaavat henkilöt kasvattavat valtaansa Suomessakin, on joillakin poliittisilla tahoilla hirmuinen tarve korostaa jokaisen islamisti-iskun yksityisluonnetta ja muunneltua totuutta kertoen vierittää vastuuta jopa karjalaistytöille. Samaan aikaan muutaman vuoden takainen hirmuteko Norjassa, tai joku Jyväskylän kirjastopuukotus niputetaan surutta samaan yhteyteen tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa parlamentaarisesti ajavien kanssa. Jostain syystä terroritekoihin suhtaudutaan kovin eri tavoin, tekijästä riippuen.

Näyttää siltä, että jihadistit ja demarit tarvitsevat toisiaan. Aina kun jihadistit iskevät jossain päin Eurooppaa, kiirehtivät demarit lausumaan jotakin siitä, kuinka äärioikeisto käyttää tilannetta nyt hyväkseen. Tällä äärioikeistolaiseksi leimaamisella demarit levittävät pelkoa ja epävarmuutta, sekä koettavat paikata omia laskeneita kannatuslukujaan.

Omassa kirjoituksessani esitin konkreettisia keinoja islamismin uhkien ehkäisemiseksi Suomessa. Olen vastaavia esittänyt jo aiemminkin. Mihinkään niistä Razmayer ei tarttunut. SDP on puolueena eniten vastuussa siitä, että Suomen kehitys monikultturisoitumisessa on edennyt samaan pelottavaan suuntaan kuin muuallakin Euroopassa. Razmayerillä ei ole ratkaisuja tähän. Aiemmin on esitetty kotouttamiseen käytettävän rahan lisäämistä. Se ei ole auttanut muualla Euroopassa ja nyt alkavat Suomessa olla rahat lopussa. Tarvitaan niitä keinoja, joita Perussuomalaiset ovat esittäneet.

Je suis caricature

Ranskassa tammikuun alussa tapahtunut terroriteko on tuorein todiste islamistien kasvaneesta vaikutusvallasta Euroopassa. Kyseessä oli julma isku sananvapautta ja länsimaista demokratiaa kohtaan. Isku ei ollut ensimmäinen, eikä vielä viimeinenkään, joka voidaan islamistien nimiin liittää. Pitkin Euroopan suurkaupunkeja yhtä mittaa jatkuva lähiömekkalointi on osa samaa valitettavaa ilmiötä.

Suomi on ottanut humanitäärisiin syihin vedoten pakolaisia Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueilta yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Oireilu näkyy jo täälläkin. Suomessa syntyneet toisen polven tulijat ovat osallistuneet nuorisomekkalointiin Helsingissä ja onpa osa lähtenyt Syyriaan ja Somaliaan sotimaankin. Terrorijärjestöille myös kerätään rahaa Suomesta. Vakavan terrori-iskun uhka kasvaa täälläkin.

Suurin osa Suomen muslimeista ei ole terroristeja, vaan he elävät rauhallista elämää pääasiassa tulonsiirtojen varassa. He kuitenkin ovat hiljaa, eivätkä tuomitse uskonveljiensä pahoja tekoja. Suurin osa Suomen poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kermasta taas väittää maamme muslimimaahanmuuttajien ongelmien johtuvan suomalaisten nuivasta asenteesta erilaisuutta kohtaan. Tämä ei voi pitää paikkaansa, sillä niissä maissa joissa näiden islamistien juuret ovat, on ihmisten tilanne vieläkin huonompi. Voisikohan olla niin, että ongelmien aiheuttaja onkin juuri heidän oma mielipuolinen tapansa tulkita ideologiaa nimeltä islam?

Suomessa näistä tietyistä ilmansuunnista tulleiden ihmisten määrä on onneksi vielä vähäinen. Muualla Euroopassa nähty kehitys voidaan ehkä estää lopettamalla niin kutsuttu humanitäärinen maahanmuutto kyseisiltä alueilta. Edelleen kaikilta humanitäärisin syin Suomeen otetuilta henkilöiltä tulee poistaa oleskelulupa ja sosiaalituet, jos heidän havaitaan matkailleen kriisialuilla, tai lähettävän sinne rahaa. Pakolaisstatusta ei tarvitse henkilö, joka sota-alueelle matkustaa, eikä toimeentulotukea sellainen, jolla on varaa sitä maasta pois lähettää. Edelleen tulee huolehtia siitä, että näiltä alueilta tulleet maahanmuuttajat eivät siirry asumaan samoihin lähiöihin, vaan että heidät sitoutetaan myös syrjä -Suomeen. Tämä, jos mikä kotouttaisi ja saisi unohtamaan vanhat tavat.

Perussuomalaisia lukuun ottamatta ei mikään maamme eduskuntaan viime vaaleissa nousseista puolueista ole pyrkinyt saamaan muutosta vallitsevaan kehitykseen. Päinvastoin puolueiden tavoitteissa on näyttänyt olevan Suomen vieminen samalle vaaralliselle uralle muiden Euroopan maiden kanssa. Keskustan entinen puheenjohtaja Matti Vanhanen pyysi pääministerinä ollessaan anteeksi, kun Suomen Sisu niminen kansalaisjärjestö aikoinaan julkaisi pilakuvia profeetta Muhammedista. Pitäisiköhän Vanhasen nyt pyytää anteeksi sitä anteeksipyyntöään?

Viime päivinä on herännyt keskustelua myös siitä, tulisiko taiteilijoiden pidättäytyä tekemästä pilaa niistä arvoista, joista jotkut verisesti loukkaantuvat. Tällä logiikalla eräs Charlie (Chaplin) olisi joutunut jättämään Hitleriä parodioivan Diktaattorinsa tekemättä. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen oli maamme ensimmäinen taiteen keinoin monikulttuurisuutta arvostellut henkilö. Kiitokseksi tästä uran uurtamisesta antoi Helsingin Sanomat Karille potkut. Pahuudelle ja suvaitsemattomuudelle on osattava nauraa. Paras ase kiihkoaatteita kohtaan on juuri niiden naurunalaiseksi saattaminen.

Ikkunat auki ja lunta tupaan.

”Overton ikkuna” on poliittinen teoria, jonka kehitti lento-onnettomuudessa vuosituhannen alussa menehtynyt politiikan tutkija Joseph Overton. Overtonin ikkunateoria toteaa, että on olemassa asioita joita normaalisti ei voisi hyväksyä, mutta kun ajankohdat ovat otollisia, aukeaa ”ikkuna” jonka kautta tämä hyväksymätön asia voi nousta yleiseen tietoisuuteen ja saavuttaa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä.

Overton ikkuna noudattaa useimmiten seuraava, kuusikohtaista kaavaa.

1) alussa kyseessä oleva asia herättää pahennusta ja on täydellisesti yhteiskunnallisen hyväksynnän ulkopuolella.
2) asia muuttuu ”radikaaliksi”, eli toisin sanoen se ei edelleenkään nauti yhteiskunnallista hyväksyntää, mutta koska se on esimerkiksi tietyissä alakulttuureissa ”radikaali” omaa se nyt toisenlaisen roolin yleisessä keskustelussa.
3) Asia muuttuu hyväksyttäväksi.
4) Asia ei ole enää vain hyväksyttävä, vaan sitä aletaan tunnustaa ”järkeväksi”.
5) Asia muuttuu populaariksi ja alkaa nauttia yleistä sympatiaa ja on kaikkien huulilla.
6) Asiasta tehdään osa politiikka ja se sidotaan siten yhteiskunnan rakenteisiin.

Overton ikkunan seurauksena ennen täydellistä paheksuntaa aiheuttaneesta ilmiöstä tulee jotain sellaista, jonka täydelliset paheksujat, jotka vielä hetkeä aiemmin olivat valtavirtaa, muuttuvatkin itse täydellisen paheksutuiksi epähenkilöiksi.

Rockmusiikki ja erityisesti yksi sen alalajeista, hevi, oli ilmestyessään suoraan Saatanasta. Se aiheutti itsemurhia, sai nuoret menestymään huonosti koulussa ja aiheutti niin ahdistusta kuin irrallisia sukupuolisuhteitakin. 1980 luvulla oli tavallista, että hevibändien levyihin liimattiin varoitustarroja ja uskovaiset piirit yrittivät niitä väärinpäin soittamalla löytää viitteitä sielunvihollisen palvonnasta. Kului 20 vuotta ja vanhat mummotkin olivat jo sitä mieltä, että kyllä se on nimenomaan Lordi, joka kannattaa euroviisuihin lähettää. HIM ja Nightwish muodostuivat osaksi Suomi -brändiä, eikä metalliteollisuuden vientimarkkinoilla enää tarkoitettu pelkästään jotain konepajameininkiä.

Kansallissosialistit, Adolf Hitler etunenässä, istuivat 1920 luvun alussa vankiloissa. Meni ainoastaan hetki ja kohta miltei koko Saksa olikin yllättäen sitä mieltä, että vain ja ainoastaan tällä ideologialla voidaan menestyä. Myöhemmin Overton ikkuna toimi saman aatteen kohdalla toisin päin. Natsien vastustajat, jotka jos keskitysleireiltä selvisivät, olivatkin olleet oikeassa. Liki kaikista saksalaisista tuli natsien vastustajia ihan samanlaisen prosessin kautta, kuin mitä hetkeä aiemmin olivat itse muuttuneet natseiksi. Paitsi tietysti ne valtavirtaa vastustaneet jäärät, jotka saivat oikeamielisten taholta nyt kokea saman kohtalon, jonka tähden natsit olivat pahoja.

Jos Suomessa olisi neljännesvuosisata sitten joku sanonut, että meidän tulee luopua omasta rahayksiköstämme markasta ja liittyä samaan valuuttajärjestelmään yhdistyneen Saksan ympärille rakentuvan yhteisön kanssa, olisi häntä todennäköisesti pidetty juurikin saksalaisherruudesta haaveilevana kansallissosialistina, hulluna, tai ainakin Suomen tulevaisuuteen kevytkenkäisesti suhtautuvana taivaanrannanmaalarina. Nyt samoja syytöksiä saavat kuulla lähinnä markan takaisinhaikailijat ja jopa eurojärjestelmän pysyvyyteen terveen skeptisesti suhtautuvat.

Toki naapurimaastamme Venäjältä löytyisi vastaavia esimerkkejä siinä missä Saksastakin, mutta en oikein oman turvallisuuteni tähden uskalla niitä nyt tähän kuvailla. En halua Siperian opettavan itseäni. Historia on nimittäin osoittanut, että Overton ikkuna aukeaa Venäjällä usein äkkiarvaamatta ja ennustamattomaan suuntaan. Jokainen vetäkööt omat johtopäätöksensä siitä, miten Overtonin ikkunateoria vaikutti tsaarinvallan murtumiseen, Neuvostoliiton syntyyn, gulakiin, glasnostiin, Baltian itsenäistymiseen ja Neuvostovallan luhistumiseen. Vai oliko Boris Jelzinin valtaannousu sittenkin vain sattumaa?

Sen kuitenkin Talvisodan hengessä sanon, että jos Overton ikkuna yllättäen aukeaa siten, että Petsamo ja Karjala palautetaan Suomelle, muuttuukin se (palautus) todella järkeväksi ja oikeudenmukaiseksi tapahtumaksi myös niiden ihmisten puheissa, jotka tällä hetkellä pitävät moisia ajatuksia jopa vaarallisina tai mielipuolisina.

Homojen avioliitto-oikeudesta en nyt sano mitään muuta kuin sen, että siinä on todiste Overton ikkunasta liki täydellisimmillään. Homojen kohdallahan mainittu ikkuna alkoi raottua silloin, kun American Psychiatric Association (APA) äänesti, että homous ei enää ole psyykkinen häiriö. Voi hyvinkin olla, että ei olekaan, mutta omalaatuiselta saattaa tuntua, jos tieteellisiksi tosiasioiksi julistetuista asioista päätetään äänestämällä, eikä näitä päätöksiä pohjata empiirisesti toteutettuihin akateemisiin tutkimuksiin. Yhtään aiemmin sairauden puolesta todistanutta tutkimusta ei tietääkseni kumottu eikä kuultu. Samalla ei myöskään poistettu sairausluokitusta muilta seksuaalisen poikkeavuuden muodoilta, vaikka niiden oli nähty johtuneen samankaltaisista oireyhtymistä, kuin mitkä aiheuttivat homoseksuaalisuuttakin. Yhtäläisiä piirteitä omaavaa keskustelunvärinää löytyy Amerikasta nykyisin evoluutioteorian ympäriltä. Varmaan kohta jossain raamattuvyöhykkeellä äänestetään tästäkin.

Vaikuttaa hämmästyttävältä, kuinka nopeasti jostain vielä hetki sitten täydellisen paheksutusta asiasta tuleekin ikään kuin yhdessä yössä valtavirtaa. Overton ikkuna ei kuitenkaan aukea sattumalta. Tai jos aukeaakin, niin ainakin sen takana on henkilöitä, jotka ovat osanneet oikeaa hetkeä odottaa. Kannattaa haistella millaisia paheksuttuja alakulttuureita ympärillämme pyörii. Kannattaa myös seurailla miten media ja kansalaismielipide niihin suhtautuvat. Se jonka tyhmyydelle tänä päivänä naurat, voikin olla omaa pitkäjänteistä suunnitelmaansa toteuttava nero, jota oikean historiallisen hetken koittaessa ylistäen kumarrat. Tai jos et kumarra, istut vankilassa, tai olet vähintään yhtä pilkattu kuin nyt ovat ne, joiden mielestä avioliitto on tasa-arvoinen silloin, kun siinä on yhtä monta miestä kuin naistakin.

Köyhyys ei ole edellytys hyvälle taiteelle

Leena Kajanderin Kymen Sanomissa julkaistussa yleisönosastokirjoituksessa (18.11) minun väitettiin esittäneen viime viikolla taiteilija-apurahojen poistamista, koska mielestäni mukamas ainoastaan köyhyydessä syntyy hyvää ja pysyvää taidetta. Samankaltaista sähköpostia on viime päivinä tullut kovasti. Osassa niissä on haukuttu esitystäni (apurahoja saavat taiteilijat) ja osassa kehuttu (apurahoja koskaan saamattomat, mutta silti pärjänneet taiteilijat, sekä nykytaidetta ymmärtämättömät kansalaiset).

Olen yllättynyt sekä Kajanderin kirjoituksesta, että saamastani palautteesta. En muista tämmöistä esitystä missään virallisesti tehneeni ja siksi tutkinkin kaikki kokouspöytäkirjat, joissa nimeni läsnäololistalta löytyi. Yhtäkään tämän suuntaista esitystä en todellakaan ollut tehnyt.

Saamani palautteen täytyi siis liittyä Helsingissä 10.11 järjestettyyn taidepoliittiseen huippukokoukseen, jossa olin esittelemässä Perussuomalaisten kulttuuripoliittista ohjelmaa. Itse esityksessä en varsinaisesti ottanut kantaa apurahoihin, mutta aiheen tiimoilta pääsin useiden eri medioiden haastateltavaksi. Nämä mediat ovat sitten siteeranneet minua enemmän tai vähemmän tarkasti. En tiedä minkä lehtitalon uutisointiin Kajander, tai muut minua lähestyneet henkilöt väitteensä sanomisistani pohjaavat. Toisaalta en ole niitä itsekään kaikkia ehkä huomannut.

En muista sanatarkasti, mitä minulta kysyttiin, mutta taiteilija-apurahoista myönsin olevani valmis säästämään, jos valtion taloudellinen tilanne ei kohene, eikä muita säästökohteita enää löydy. Tätä seurasi lähes poikkeuksetta lisäkysymys taiteilijoiden mahdollisuuksista enää luoda kulttuuria, jolloin tarjosin esimerkiksi Aleksis Kiveä, joka köyhistä lähtökohdistaan huolimatta onnistui synnyttämään vuosisadasta toiseen kestävää taidetta. En siis väittänyt köyhyyden olevan edellytyksenä hyvälle taiteelle, mutta en myöskään nähnyt sitä esteenä.

Vaihtoehtona valtion nykyisille apurahoille tarjosin mesenaattimallia, joukkorahoitusta ja sponsoreita. Yleensä taidepiirit kavahtavat tämän kaltaisia vaihtoehtoja ja väittävät niiden ohjaavan liiaksi taiteen sisältöä. En näe asiassa suurta eroa julkiseen rahoitukseen. Julkisesta rahoituksesta päättävät usein poliitikot, joilla on tiettyjä ihanteita. Uskon että nykyisessä ilmapiirissä esimerkiksi voimakkaan kansallismielistä kulttuuria tekevän taiteilijan olisi vaikeampi saada julkista rahoitusta taiteelleen, kuin monikulttuurisuutta ylistävän. Nykyinenkin rahoitusmalli siis ohjaa taiteen suuntaa ja pakottaa tekijänsä tukijastaan riippuvaiseksi.

Taideapurahat ovat häviävän pieni osa valtion menoista. Tietyllä tasolla niitä voidaan kustannuksiltaan verrata kansanedustuslaitokseen, jonka toimintamenoista aina silloin tällöin kuulee myös esitettävän säästöjä. Suomen talous ei kuitenkaan pelastu leikkaamalla sen enempää kansanedustajilta, kuin taiteilijoiltakaan. Suurimmat rakenteelliset säästöt saadaan yleensä keskiluokkaa kyykyttämällä. Jotta ne, jotka työllään tämän maan pystyssä pitävät, saadaan hyväksymään itseensä kohdistuvat kiristykset, on edes esimerkin vuoksi pystyttävä näyttämään, että he eivät ole ainoita. Tästä syystä on välillä siis kuritettava niin herraa, kuin narriakin.

Edellinen Vanhemmat artikkelit

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.