Ajatuksia Brexitistä Fixitiin.

 

Tätä kirjoittaessani Britannian EU-jäsenäänestyksestä (myöh. itsenäisyysäänestys) on kulunut viikko. Atlantilta ei vieläkään ole tullut tsunamia joka olisi hukuttanut saarivaltakunnan, eivätkä omat vähäiset sijoitussäästövakuutuksenikaan ole sanottavammin romahtaneet. Viikkojen, kuukausien ja vuosien kuluessa tilanne normalisoituu. Britannialle ei käyne sen huonommin kuin EU:n ulkopuolella iät ja ajat pysyneille Islannille, Sveitsille ja Norjallekaan. Mitä nyt ehkä Skotlanti saattaa itsenäistyä, mikä on toivottavaa sekin.

 

Koska EU-eliitti tietää että unionin ulkopuolella voi selviytyä jopa unionia paremminkin (ääneenhän tätä ei sanota), ei brittien kanssa tietenkään nyt haluta neuvotella yhtä edullisia sopimuksia kuin mitä yllä mainitsemillani kolmella aina EU:n ulkopuolella pysytelleellä valtiolla on. Tässä EU ampuu samalla tavoin omaan nilkkaansa, kuten se teki määrätessään talouspakotteita Venäjälle. Arvatkaapa huviksenne mitkä jäsenmaat siitä eniten kärsivät?

 

EU-eliitin, ja sen hännystelijöiden, itkupotkuraivareita on ollut hupaisa seurata. Britannian itsenäisyyden puolestapuhujia on syytetty siitä, että he valehtelivat ennen vaaleja. Varmaan näinkin, mutta onko EU komissio tai suurin osa mepeistä sitten vuosien saatossa saanut tunnustusta rehellisyydestään? Suurin valhe omasta mielestäni on se että hehkutetaan yli kolmea miljoonaa nimeä, jotka perinteiseen EU-tyyliin nyt haluavat uuden äänestyksen. Siihen listaan voi nimittäin nimensä laittaa vaikka ukko mustalainenkin, ja epäilemättä on jo laittanutkin.

 

On myös itketty sitä, että vanhat englantilaiset (jotka ovat koko aikuisikänsä asuneet Euroopan unionissa siinä missä vuonna 1991 vanhat virolaiset olivat asuneet suurimman osan aikuisikäänsä Neuvostoliitossa) riistivät itsekkäällä äänestämisellään jäsenyyttä kannattavilta nuorilta mahdollisuuden siihen samaan auvoon joka heillä itsellään on ollut. Kuinka monesta mediasta olette lukeneet, että vain hieman yli kolmannes Britannian nuorista edes vaivautui äänestämään?

 

Britannian itsenäisyyden puolesta äänestäneitä on myös haukuttu tietämättömiksi ja sosiaalisessa mediassa liberaali suvaitsevaisto on jopa naureskellut heidän tyhmyydelleen. Siis juuri se sama porukka, joka pilkkaa ”isäm maan puolustajia” kouluttamattomiksi ääliöiksi, mutta joka samalla näkee suuren mahdollisuuden unelmalleen maahan tunkeutuvissa kouluttamattomissa islamisteissa. Paljon vähemmän ovat olleet esillä ne itsenäisyyden vastustajien valitukset siitä, kuinka Englanti ei nyt muka enää pääsisi jalkapallon Euroopan mestaruuskilpailuihin, kun tuli tämmöinen äänestystulos ja kuinka nyt ei muka enää voisi lähteä Espanjaan lomalle kun tulee se rajat kiinni. Kyllä britit osaavat olla hölmöjä ihan riippumatta siitä kummin äänestivät. Sitä paitsi, Suomi on boikotoinut jalkapallon Euroopan mestaruuskisoja sekä EU:n jäsenenä ollessaan, että jo ennen sitäkin.

 

Ja rasismihan se kuulemma taas ryöpsähti kun britit päättivät itsenäistyä. Ei ryöpsähtänyt. Englannissa oli rasismia jo ennen kesäkuista itsenäistymisäänestystäkin. Se joka ei usko, voi perehtyä brittiläisen imperiumin historiaan ja tutkia englantilaisten tekemisiä esimerkiksi Keniassa silloin, kun maa joskus vuonna Beatles koetti itsenäistyä. Lähinnä hämmästelen sitä, että rasismi ei Englannista ole EU-jäsenyyden myötä hävinnyt. Sinnehän on muutamassa vuosikymmenessä muuttanut miljoonia maahanmuuttajia ja liberaalin suvaitsevaiston oppien mukaanhan rasismin pitäisi hävitä sitä mukaa kun ihmisille tulee arkielämän kohtaamisia muualta muuttaneiden kanssa. Britanniassa noita kohtaamisia on jo niin paljon, että Suomessa valtamedia ei niiden arkipäiväistymisen vuoksi niistä juuri enää viitsi edes uutisoida. Että mitä vttua se rasismi muka on ryöpsähtänyt?

 

Vuonna 2011 eduskuntaan päästyäni päädyin samalla myös Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi. Kyseistä puulaakia on pilkattu lähinnä kahvikerhoksi, mutta itselleni se on antanut arvokkaita kokemuksia, kansainvälisiä yhteyksiä, ja kyllä – olen jopa oppinut hieman ruotsiakin. Tärkein anti on kuitenkin ajatus jostain sellaisesta, joka joskus voisi korvata Euroopan unionin. Palaan tähän jo aiemminkin esittämääni aiheeseen kolumnini loppupuolella, mutta mainitsen sitä ennen muutamia seikkoja Färsaarista, jossa minulla oli ilo vierailla kesäkuun viimeisellä viikolla Pohjoismaiden neuvoston valiokuntamatkan tiimoilta. Monella tapaa Färsaaret toi mieleeni oman merellisen kotikuntani Kotkan, joten esittelen kyseisen paikan vertailemalla näitä meren synnyttämiä tyttäriä keskenään.

 

Asukkaita Färsaarilla on noin 49 000. Se on hieman vähemmän kuin Kotkassa, mutta Färsaarilla asukasluku kasvaa, Kotkassa laskee.

 

Työttömyysprosentti Färsaarilla on alle kolme, kun se kotona Kotkassa on noin 20. Färsaarten työttömyysturvajärjestelmä on vallankumouksellinen. Esittelen sen myöhemmin jossain toisessa yhteydessä, mutta se olisi hyvinkin kokeiluluontoisesti kopioitavissa useaankin Suomen kuntaan.

 

Färsaaret on Tanskalle kuuluva, Euroopan unionin ulkopuolinen itsehallintoalue, jonka viennistä suurin osa (noin 25 %) menee Venäjälle. Kotka kuuluu Suomen osana Euroopan unioniin ja kärsii tolkuttomasti Venäjän kauppapakotteista.

 

Pakolaisia Färsaarille on aikojen saatossa muuttanut kaksi. Kotka taas on viimeiset 20 vuotta ottanut vuosittain 15- 50 kiintiöpakolaista ja siihen turvapaikanhakijat sekä perheisiin yhdistetyt päälle, niin ollaan yli nelinumeroisessa lukemassa.

 

Muita ulkomaalaisia Färsaarilla on noin 1300. He ovat pääosin kotoisin pohjoismaista ja käyvät kaikki töissä. Kotkassa on yli 2000 sellaista joiden juuret ovat entisessä Neuvostoliitossa. Kotkan pitkäaikaistyöttömistä noin viidennes on maahanmuuttajataustaisia. Kotkan asukkaista noin kymmenen prosenttia puhuu muuta äidinkieltä kuin suomea, vaikka emme ole ns. kaksikielinen kunta. Färsaarilla puhutaan fääriä suunnilleen yhtä paljon kuin mitä Kotkassa puhuttiin suomea noin 25 vuotta sitten. Färsaarilla tilanne on stabiili, Kotkassa muiden kuin suomea puhuvien osuus kasvaa.

 

Färsaarilla on maailman pienimmät rikollisuusluvut, Kotkassa ei ole. Narkkareita tai juoppoja ei Färsaarilla Kotkan tapaan kohtaa.

 

Färsaarilla, tai ainakin siinä asukasluvultaan Haminan kokoisessa pääkaupungissa, oli ilmainen julkinen liikenne. Kotkassa kun matkustat bussilla pari pysäkin väliä, niin samaan hintaan olisit päässyt Onnibussilla jo melkein Helsinkiinkin saakka.

 

Ainoina negatiivisina seikkoina Färsaarista minulle kerrottiin se, että seksuaalivähemmistöt muuttavat sieltä pois kun väki on niin uskonnollista. Pääkaupunki Thoshavnissa ei siten näkynytkään yhtään sateenkaarilippua, vaikka oli prideviikko. Islannin lippuja heilui sitäkin enemmän, mutta se johtui jalkapallosta, jossa Färsaaret pärjää KTP:tä paremmin. Seksuaalivähemmistöjen puutteen lisäksi kielteisenä seikkana nostettiin esiin myös se, että naiset eivät käy kokopäivätöissä kun he vanhakantaisesti hoitavat lapsia kotonaan.

 

Olisin valmis nielemään nämä minulle negatiivisina markkinoidut seikat, jos saataisiin Kotkassa edes työllisyystilanne ja rikollisuusaste samalle tasolle kuin mitä se Färsaarilla on.

 

Ai niin.. Färsaaret tarkoittaa lammassaaria. Färsaarilla on paljon lampaita, lammassaarella on paljon pässejä. Tämän asiattoman vitsin ymmärsivät vain kymiläiset ja kotkalaiset.

 

Vaikka Färsaaret on Euroopan unionin ulkopuolella, pääsi sinne vaivattomasti lentämään ilman viisumia pohjoismaisen passivapauden turvin. Moni eu-uskovainen markkinoi jäsenyyttämme Euroopan unionissa sillä, että saamme matkustaa vapaasti maasta toiseen. Oikeasti idea on Pohjoismaista ja Pohjoismaiden neuvoston ansiota. Olemme saaneet nauttia kyseisestä edusta jo yli puoli vuosisataa, mitä nyt viimesyksyinen pakolaiskriisi sitä Juutinraumassa sotki.

 

Euroopan unionin ideassa on paljon arvokasta, mutta siinä on mukana ihan vääriä maita. Kaikki se hyvä mitä Euroopan unionista olemme saaneet, olisi saatavissa myös jos Pohjoismaiden ympärille perustettaisiin ihan uusi talousyhteisö. Ikään kuin Kalmarin reunioni, tai uusi Hansaliitto. Pohjoismaiden lisäksi pitäisi mukaan saada ainakin Euroopan saksankieliset alueet, Hollanti sekä Belgian flaamialueet ja tietenkin EU:sta juuri itsenäistynyt Iso-Britannia. Skotlantihan jopa jo edellisen itsenäistymispyrkimyksensä yhteydessä ilmoittikin halunsa liittyä Pohjoismaiden neuvostoon. Baltian maiden ja Puolan kanssa pitäisi miettiä tarkemmin, mutta maantieteellisesti ja historiallisesti ne kyllä tähän kuuluisivat.

 

Eli suunnilleen siitä kohtaa poikki, missä joskus sijaitsi muinaisen Rooman ja germaanien välinen raja. Pakolaisongelma jäisi Teutoburgin metsääkin kauemmas, eikä meidän enää koskaan tarvitsisi lapioida rahaa Välimerelle. Zeus ja Jupiter eivät ikinä tulleet toimeen Odinin, Ukon ja germaanien muinaisjumalien kanssa.

Pakko myöntää, että tämä ei ole ihan uusi keksintö tämä pohjoinen unioni. Olen tästä vuosien saatossa kirjoitellut niin täällä blogissani, kuin lehtienkin palstoilla. Taisipa joskus youtubessa pyöriä eduskunnassa aiheesta kyselytunnilla pitämä puheenikin.

 

Ja sitten siihen Fixitiin, josta monipolvisen kirjoitukseni otsakkeessa lupailen (kun päivittää blogia noin kerran vuoteen, tulee rönsyiltyä, mutta teeman rajoissa silti).

 

EU jäsenyydestä on Suomessa kerran äänestetty. Näinhän vakuuttavat nyt ne suut, jotka EU:ta varauksetta kannattavat. Tämä tapahtui vuonna 1994 ja ne olivat elämäni toiset vaalit joissa pääsin äänestämään. Lähinnä siitä syystä, että olen aina ollut toisinajattelija, äänestin vastaan. Muistan kaverini, joka kertoi äänestäneensä jäsenyyden puolesta, koska Mauno Koivisto oli kuulemma televisiossa sanonut, että Suomen pitää olla samassa ryhmässä missä muun muassa Iso-Britanniakin on, eikä esimerkiksi Romanian ja Bulgarian tapaiset itäblokin maat. Voi kun joku toimittaja nyt kaivaisi tämän Koiviston lausunnon esiin!

 

Vaarini, vanha sotaveteraani, ilmoitti jättäneensä ensimmäistä kertaa elämässään tyhjän lapun uurnaan koska ei tiennyt onko kyseessä hyvä vai huono asia. Sen hän kuitenkin sanoi tietävänsä, että Saksa on kaksi kertaa sillä vuosisadalla yrittänyt ottaa Eurooppaa haltuunsa ja nyt kolmannella kerralla se kuulemma onnistuisi. Sama vaari kertoi minulle myös Meksikon MM-kisojen yhteydessä vuonna 1986, että Suomi ei ikinä tulisi selviytymän jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin.

 

Silloin vuonna 1994 ei kampanjoissa valehdeltu, mutta pari asiaa kuitenkin jätettiin kertomatta. Muun muassa sitä ei kerrottu, että joutuisimme muutaman vuoden kuluttua jäsenyyden alkamisesta luopumaan omasta rahasta, jonka osana Venäjän keisarikuntaa kerran olimme saaneet. Meille ei kerrottu sitäkään että joutuisimme vastuuseen muiden EU-maiden veloista, vaikka yhteisön omatkin säännöt sen kielsivät. Edelleenkään ei kerrottu että meidän tulisi myöhemmin ottaa vastaan kymmeniä tuhansia vapaan liikkuvuuden turvin Suomeen rynniviä tekopakolaisia. Kenenkään en muista ennalta sanoneen, että tulevaisuudessa noin 80 prosenttia lainsäädännöstämme käytännössä saneltaisiin Brysselistä siten, että jos emme niitä implementoisi, tulisi kalliit sanktiot.

 

Olen huomannut, että eu-uskovainen liberaali suvaitsevaisto pitää noita kaikkia luettelemiani ennalta kertomatta jääneitä epäkohtia – jos nyt ei hyvinä, niin ainakin joko välttämättöminä, tai sitten niin pieninä pahoina, ettei jäsenyydestä tarvitse luopua. Väitänpä kuitenkin, että jos niistä olisi neljännesvuosisata sitten kerrottu, olisi äänestyspäätös EU-jäsenyydestä saattanut olla toinen. Ja jos joku nyt valehtelee minulle, että noita tulevia ongelmia ei silloin vielä tiedetty, niin kissan paskat. Esimerkiksi yhteistä valuuttaa alettiin suunnitella viimeistään siinä vaiheessa kun Saksojen annettiin yhdistyä. Ranskassa ja Britanniassa ei nimittäin haluttu, että Saksan keskuspankista ja taloudesta olisi yhdistymisen myötä tullut niin dominoivia, että käytännön yhteisvaluutaksi olisikin muodostunut Saksan markka. Saksojen yhdistyminen siis tavallaan ”maksoi markan”. Sitä ei vaan silloin haluttu kertoa, kuten nytkin vaietaan siitä mistä ei voi puhua.

 

Tästä syystä kannatan EU jäsenyyden 25vuotisjuhlaäänestystä ja jos se toteutuu, aion äänestää kuten vuonna 1994. Mieli ei ole muuttunut, eikä takki kääntynyt.

Leijonan puolesta.

Olin sattumalta Ruokolahdella, kun kuulin kansanedustaja Olli Immosen purkauksesta monikulttuurisuutta vastaan. Ollin postauksesta tulikin sitten tämän kesän Ruokolahden leijona, eli mediakohu siitä onko leijonaa olemassa vai ei, ja jos on, niin mistä se on tullut ja mitä sille tulisi tehdä. Pitkälti samaan johtopäätökseen asiasta näytti tulleen myös Arto Luukkanen. Ruokolahden leijonan jäljissä on sitten myöhemmin seurattu muun muassa Liekki sonnia.

Suomessa on taisteltu nuorisotyöttömyyttä vastaan ja tasa-arvon puolesta. Monien muidenkin asioiden edestä on käyty yhteiseen rintamaan. Punavihreä vasemmisto huutaa likipitäen joka vappu ja itsenäisyyspäivä luokkasotaa ja joskus ei pelkkä huuto ole riittänyt, vaan aitaakin on kaatunut. Miksi ihmeessä Immosen sodanjulistus monikulttuuria vastaan sai ison osan kansaa vainoamaan Ruokolahden leijonaa?

Hölmöimmät ymmärsivät Immosen sodanjulistuksen siten, että halutaan taistella erivärisiä ihmisiä vastaan. Tätä sanomaa sitten lietsottiin mediassa johtavien oppositiopoliitikkojen voimin. Fiksuimmat ymmärsivät, että tästä ei ole kyse. Poliittiseen retoriikkaan on aina kuulunut sotaisuus, aina vaalitaistelusta alkaen.

Mitä vastaan sitten taistellaan, kun taistellaan monikulttuurisuutta vastaan. Ainakaan ei taistella erilaisen geneettisen perimän omaavia ihmisiä vastaan. Ei myöskään taistella pitsaa, tai tangoa vastaan. Ei edelleenkään sitä, että Hans Gutzeit tulee perustamaan firman, tai Mannerheim pelastamaan maan. Monikulttuurisuus on aate, joka estää maahanmuuttajia sulautumasta suomalaisiksi siten, kuten suomalaiset sata vuotta sitten sulautuivat amerikkalaisiksi.

Monikulttuurisuuden aatteeseen kuuluu se, että yhteisin verovaroin ylläpidetään toiseutta. Tätä on esimerkiksi maahanmuuttajien oman kielinen opetus. Samaan aikaan tuskaillaan suomen opetuksen puutteellisuutta ja resurssien vähäisyyttä. Kuinka monenteen sukupolveen saakka tätä omaa kieltä on opetettava? Monikulttuurisuusideologia aiheuttaa siis sen, että maahanmuuttajat eivät sulaudu osaksi kantaväestöä ja sen valtavirtaa, vaan muodostavat yhä kasvavia vähemmistöjen enklaaveja valtaväestön sisälle.

Esimerkkejä monikulttuurisista maista ovat likipitäen kaikki Afrikan ja lähi- idän maat, joissa yhdessä valtiossa harjoitetaan useita eri uskontoja ja puhutaan joskus jopa kymmeniä eri kieliä. Sisällissodan kaltainen tila on saattanut jatkua jo useita kymmeniä vuosia. Kehitysavusta on siellä ollut lähinnä se hyöty, että joka sukupolven jälkeen on aina miljoonia uusia avustettavia. Mitkään rakenteet eivät kuitenkaan muutu, ennen kuin saadaan aikaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita.

Amerikan maita moni pitää onnistuneina esimerkkeinä monikulttuurisuudesta. En edes viitsi muistuttaa, miten siellä on maahanmuuttajien tähden käynyt alkuperäiskansalle. En myöskään jaksa raportoida lukuisista etnisistä jännitteistä, joita osapuilleen kaikissa Amerikan maissa on. Sekä pohjois-, että etelä- Amerikka toimivat kuitenkin paremmin kuin Afrikka ja lähi- idän maat. Ne eivät silti varsinaisesti ole monikulttuurisia, vaan koostuvat useista eri maahanmuuttajaryhmistä, jotka ovat vuosisatojen aikana sekoittuneet pääsääntöisesti ihan uusiksi kansakunniksi. Niissä osin Kanadaa, USA:ta ja esimerkiksi Argentiinaa, joissa eri maista muuttaneet kristityt eurooppalaiset ovat muodostaneet omia yhteisöjään, pelaa homma aika ajoin hienosti. Siellä ei ole harrastettu monikulttuurisuuspolitiikkaa, vaan annettu kansojen sulautua toisiinsa.

Aasiassa nähdään sama kehitys. Ne maat, jotka ovat etnisesti yhtenäisimpiä, pärjäävät parhaimmin. Mainitsen esimerkkinä Japanin, joka ei salli minkäänlaista monikulttuurisuutta, vaan on aina noudattanut tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ja jopa vaatinut tulijoiden nimien muokkaamista japanilaisiksi. Poikkeuksen muodostaa Pohjois-Korea, joka on pilalla äärivasemmiston harjoittaman diktatuurin tähden.

Euroopassa perinteinen esimerkki monikulttuurisesta valtiosta on entinen Jugoslavia, joka sijaitsi osin samalla alueella kuin vieläkin entisempi Itävalta-Unkari. Minun historiantuntemukseni mukaan niitä vaivasivat samantyyppiset etniset ongelmat, kuten Afrikankin maita. Uudempia esimerkkejä löytyy läntisestä Euroopasta, jossa monikulttuurisuus on tuontitavaraa ja jonkinlainen itsetuhoinen anteeksipyyntö aiemmin harjoitetusta siirtomaapolitiikasta, sekä 1930-luvun äärikansallismielisyydestä. Tulee mieleen juoppo, joka raitistuttuaan pilaa elämänsä hurahtamalla johonkin uskonlahkoon. Jos katsoitte mitä tahansa uutislähetystä immoskohun aikoihin, niin kaikki sen jälkeen Euroopasta kerrotut uutiset sekä ylellä, että maikkarilla liittyivät Isikseen, Välimeren pakolaisvirtoihin, Englannin kanaaliin, Unkarin ja Serbian väliseen aitaan, ynnä muihin monikulttuurisuuden lieveilmiöihin.

Monikulttuurisuus on siis aate, jota vastaan ei joidenkin mielestä saa taistella, koska siinä ei muka ole mitään pielessä. Monikulttuurisuuden vastustaminen on monikulttuurisuususkovaisten mukaan fasismia ja rasismia, josta pitää sanoutua irti. Ajatusmalli on sukua sille, että ennen vanhaan ei Neuvostoliitossa ollut mikään pielessä ja sitä ei sopinut kritisoida. Neuvostoliitto oli useiden kansojen muodostama monikulttuurinen hökötys, jolle lopulta kävi ansionsa mukaan. Suomessa oli Neuvostoliiton kannattajia ja minun tulkintani mukaan ne ovat pitkälti samaa jengiä, jotka nyt ovat korvanneet neuvostouskonsa monikulttuurisuususkonnolla.

Itse taistelen yhtenäisen kansallisvaltion puolesta, jota saa rakentaa millaisella geeniperimällä hyvänsä. Annetaan leijonan elää.

Vaaliruno

Kotikaupungissani Kotkassa on muutama ihan hyväkin juttu. Yksi niistä on ravintola Albertin runoilta. Viime vuosikymmenellä olin siellä lähes alituiseen, mutta nyt on jäänyt vähemmälle. Olen usein tiistai-iltaisin ollut samaan aikaan eduskunnassa.

Eilen kuitenkin pääsin pitkästä aikaa mukaan. Illan aiheena olivat kansanedustajaehdokkaiden runot. Luin Eino Leinon Räikkö Räähkän ja sitten tämän, kyseistä tilaisuutta varten kirjoittamani vaalirunon.

Olkaa siis hyvät.

 

Neljän vuoden välein aina Suomessa on vaalit.
Vain vähän värit vaihtelee, jää vanhat pohjamaalit.

On kansa Kaikkivaltias, se kaiken kyllä tietää.
Tietää minne vie tää tie, ja tietää mitä sietää.

Vaan kansan muisti, se lyhyt on, heikko, pieni, ohut.
Kepulta on unohdettu vaalirahakohut.

Kaikki puhuu vaaleista, osa myöskin tummista,
sekä niiden ylläpitoon tuhlatuista summista.

Leikkaukset, verot, sotet, sekä indeksit.
Euron kanssa edessä on fixit taikka krexit.

Täysistunnossa aatoksein saavuttaa kukoistuksen:
Jytkyä kun ponnistan, saan persuhallituksen.

Äänestysohjeita kaakkoisimpaan Suomeen.

Tämä kirjoitukseni on suunnattu pääasiassa Kaakkois-Suomen vaalipiirin kaakkoisimman osan (Miehikkälä, Virolahti, Hamina, Kotka ja Pyhtää) äänestäjäkunnalle. Häpeilemätön tarkoitukseni on saada ihmiset äänestämään minua, tai vaihtoehtoisesti jotain muuta perussuomalaista ehdokasta.

En tällä kertaa luettele vaaliteemojani. Ne olen kertonut aiemmin paitsi tässä blogissani, niin myös sadoissa ja tuhansissa vuosien mittaan antamissani haastatteluissa ja yleisönosastokirjoituksissa. Arvoistani saa osviittaa myös lukuisista täyttämistäni vaalikoneista, sekä näitä vaaleja varten laaditulta ehdokassivustolta.

Pohjaan tämän tekstini vaalimatematiikkaan, sekä arvioin erikseen sen, miksi eri puolueiden sekä eri ehdokkaiden välillä nyt harkitsevien tulisi päätyä minuun, tai mahdollisesti johonkin muuhun ehdokkaaseen. Tausta-aineistona käytän Taloustutkimuksen 4.4 tästä vaalipiiristä julkaistua kannatusmittausta, sen yhteydessä kerrottua tarkempaa, alueellista tulosta, sekä sitä miten eri puolueiden nytkin mukana olevat ehdokkaat ovat keränneet ääniä muutamissa viime vuosina toimitetuissa vaaleissa.

Yleistä.

Kuten yhteiskuntaopin tunneilta muistatte, Suomessa on käytössä niin sanottu suhteellinen vaalitapa. Kaikkien saman vaalipiirin, saman puolueen ehdokkaiden äänet lasketaan yhteen. Ääni kenelle tahansa persulle, on siis ääni myös minulle ja päinvastoin. Listalla eniten ääniä kerännyt ehdokas saa vertailuluvukseen koko listan äänimäärän, toiseksi parhaiten menestynyt saa tästä luvusta puolet ja niin edelleen. On siis tärkeää, että puolueen jokainen ehdokas saa paljon ääniä ja toisaalta se, että on itse mahdollisimman kärjessä siinä listalla. Tämä saattaa johtaa siihen, että joku paljon ääniä saanut ehdokas ei pääse läpi (Tiusanen vuonna 2011), jos muu lista ei pärjää. Toisaalta ylivertaisen ääniharavan perässä voi joku mennä ikään kuin siivellä läpi (Ruohonen-Lerner Soinin imussa Uudellamalla 2007).

Puolueiden asettamien ehdokaslistojen yhteenlaskettuja äänimääriä siis vertaillaan keskenään. Viimeisimmät gallupit lupaavat, että tässä uudessa vaalipiirissä puolueemme saisi kolme paikkaa yhteensä seitsemästätoista mahdollisesta. Neljäs paikka on hilkkua vaille. Kaakkois-Suomen vaalipiiri käsittää entisen Etelä-Savon ja Kymen vaalipiirit, eli suunnilleen alueen välillä Kotka, Lappeenranta, Imatra, Savonlinna, Pieksämäki, Mikkeli, Kouvola ja kaikki siltä väliltä. Tämä tarkoittaa sitä, että juvalainenkin äänestäjä voi äänestää haminalaista ehdokasta ja Simpeleeltä voi kolahtaa ääniä Pyhtäälle.

Kaakkois-Suomen vaalipiirin kaakkoisimmasta osasta, eli täältä Kymijoen suistoalueelta tullaan todennäköisesti valitsemaan yhteensä kaksi, korkeintaan kolme kansanedustajaa. Periaatteessa vaikka kaikki vaalipiiristä valittavat 17 kansanedustajaa voisivat olla Miehikkälän ja Pyhtään väliltä, mutta koska muuallakin on ehdokkaita, joita muualla asuvat äänestäjät todennäköisesti vielä äänestävätkin, jäänee alueemme kansanedustajien määrä kahteen. Veikkaan yhtä demaria ja yhtä persua. Jos tulee kolmas paikka, niin sen vie Kepu, tai sitten toinen perussuomalainen.

Perussuomalaisten kannattajille.

Tuoreen, 4.4 julkaistun gallupin mukaan perussuomalaisten kannatus koko vaalipiirissämme on 18,2 %, mutta Hamina-Kotkan talousalueella se oli vaalipiirin seutukunnista paras, eli 21,9. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä on erinomainen mahdollisuus saada vähintään yksi perussuomainen kansanedustaja Arkadianmäelle. Jytky ei täällä näytä sulaneen. Jos olette tyytyväisiä siihen työhön jota olen neljän vuoden ajan nyt tehnyt, äänestänette minua. Olen neljä vuotta aiempaa kokeneempi ja kaiken lisäksi puolueemme varapuheenjohtajistossakin. Tulevissa hallitusneuvotteluissa minulla on sanani sanottavana, etenkin jos äänimääräni on kunnioitettava.

Viime päivinä on alkanut kuulua puhetta siihen suuntaan, että sehän on Juho varma läpimenijä. En ole, vaan läpimenoni on jokaisesta äänestäjästä kiinni. Jos et ole tyytyväinen panokseeni kansanedustajana, tai jos koet, että Emmi Voutilainen, Raul Lehto tai Peter Muurman toisi jotain muuta, sinulle tärkeää teemaa enemmän esille, äänestät sitten jotain noista kolmesta. Jos ajattelet, että Eerolan peesiin joku muu, koska Eerola on varma, niin mietipä uudestaan. Minut saa eduskuntaan ainoastaan numeroa 106 äänestämällä. Olenko sisäisen listamme kolmas vai viides, voi olla sinun äänestäsi kiinni ja jos sitten käykin niin huonosti, että olen juuri se viides, niin kannattiko riskeerata? Olen kaksi kertaa aiemmin osallistunut eduskuntavaaleihin ja molemmilla kerroilla olen ollut listamme kolmanneksi eniten ääniä saanut perussuomalainen. Viimeksi se riitti Arkadianmäelle niukin naukin.

Kokoomuksen kannattajille.

Kokoomukselle on kaakonkulmalla käymässä todella ohraisesti. Kannatus on laskenut enemmän kuin millään muulla puolueella, eikä teillä ole enää yhtään Häkämiestä jäljellä. Kirjavainen äänenne varmistaa Larikan tai Kopran läpimenoa. Punnitkaa haluatteko todennäköisimmin oppositioon tähtäävän vieraspaikkakuntalaisen menevän äänellänne jatkoon, vai olisiko fiksumpaa saada kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun perussuomalainen poika mahdollisen hallituspuolueen jäsenenä ajamaan kotipaikkakunnan etua? Jos ette tästäkään järkisyystä huolimatta aio Kokoomusta Perussuomalaisiin vaihtaa, niin neuvon äänestämään Fobbaa. Se on listanne ainoa julkkis ja saattaa yllättää.

Tuorein vaalipiirikohtainen gallup lupaa Kokoomukselle ainoastaan 13,3 prosentin kannatuksen. Sillä ei tule kuin kaksi edustajaa ja kuten viittasin, vaalipiirimme muilta alueilta löytyy todennäköisempiä läpimenijöitä kuin omalta kulmakunnaltamme. Tunnen kotkalaisia ja haminalaisia kokoomusvaikuttajia. Aleksander Stubbiin ollaan täälläpäin erityisen tyytymättömiä. Näyttäkää sille, mitä mieltä olette rantapyssyn lakkauttamisesta ja äänestäkää minua. Huono vaalitulos saa Stubbin tajuamaan, että hänen paikkansa ei ole puolueenne johdossa ja se eroaa.

Demareiden kannattajat.

Kotkan ja Haminan talousalueella julkaistussa gallupissa te pärjäsitte niukasti meitä paremmin. Teillä on mainio sauma saada vähintään yksi kotikylän kansanedustaja, kuten meilläkin. Ehdokasasettelunne on kuitenkin hölmö. Siinä on kaksi täsmälleen saman genren miestä ja täsmälleen kaksi saman genren naista. Ehdokkaanne syövät toisiaan ja on vaarana, että jos muualla osaavat keskittää, niin jopa Paatero saattaa pudota.

Koko uudessa vaalipiirissähän demareille ennustetaan kahden paikan menetystä, eli kuudesta tulee neljä. Jos olet umpidemari, niin neuvon keskittämään Paaterolle. Järnstedt on mielestäni paras tyyppinne, mutta sillä ei ole mitään saumaa läpimenoon, kun ei ole edes kaupunginvaltuutettu. Minä olen eduskunnassa ajanut teille tärkeitä asioita, kuten satamien väylämaksujen poistamista enemmän kuin kukaan Suomen demari. Jokaisen duunarin kannattaisi siis tehdä putkoset ja vaihtaa persuihin. Koska kaikki eivät sukurasitteidensa vuoksi pysty tätä tekemään, niin näitä umpidemareita neuvon siis äänestämään Paateroa, ettei vaan vahingossa putoa. Jokainen ääni näille kolmelle muulle kulmakunnan demarille pudottaa Sirpaa sisäisellä listallanne kauemmas kärjestä. Backmanille, Kiljuselle ja Kärnälle osataan keskittää, osataanko Paaterolle?

Ja sitten on näitä muutamia hurmahenkiä, jotka meinaavat äänestää demareiden Suna Kymäläistä, kun se ei myy maata venäläisille. Äänenne tulee todennäköisesti tukemaan juuri niiden demareiden läpimenoa, jotka moittivat Sunaa tästä teemasta. Hyvä ettei Jouni B. hoitanut potkuja eduskuntaryhmästä. Jos olette sitä mieltä, että venäläisille ei tontteja Suomesta myydä, niin melkein kenen tahansa persun äänestäminen edesauttaa tätä tavoitetta todennäköisemmin kuin Sunan, joka on vaarassa pudota siinä missä Paaterokin.

Keskustan kannattajat.

Jos kaakonkulmalta haluaa saada ehdokkaan läpi, on sen yleensä oltava kotoisin Kotkasta. Keskustalla on hurja noste, mutta ei kotkalaista ehdokasta. Yli puolet alueemme äänistä tulee kuitenkin Kotkasta ja meillä ei Kepua juuri äänestetä. Tulette olemaan tämän vaalipiirin ylivoimainen ykköspuolue, mutta kaakonkulmalla jäätte ilman tuolia. Antti Pakkanen saattaa kuitenkin yltää varakansanedustajan paikalle ja se ei olisi ihan mitätön juttu sekään. Kepulta valitaan koko vaalipiiristä arviolta kuusi kansanedustajaa. Neljän vuoden aikana niistä joku kuitenkin joutuu jonkun skandaalin takia väistymään ja silloin voi takaportti Pakkaselle aueta.

Antti Pakkasella on oikeat arvot. Saan hänet yleensä vaalikoneissa viiden kärkeen. Hän on aivan perussuomalaisiin verrattavissa oleva tyyppi. Jokainen hänelle annettu ääni menee kuitenkin ihan toiselle Pakkaselle, jonka väärin äänestämiset aselaissa pudottivat tämän aktiivireserviläisen vuoden 2011 vaaleissa ulos eduskunnasta. Nyt hän noussee sinne kirkkaasti takaisin ja jokainen Suomenlahden rannalta Kepulle annettu ääni tukee siis pohjoisen Kymen Pakkasta.

Perussuomalaisten riveistä Kotkan valtuustoon vuonna 2012 valittu Vesa Levonen loikkasi Keskustan valtuustoryhmään vajaa vuosi sitten, kun ei tullut valituksi perussuomalaisten eduskuntavaaliehdokkaaksi. Lähtiessään Levonen syytti julkisesti, että minä pelasin hänet ulos listalta, koska hän muka olisi saanut minua enemmän ääniä. Jos näin kerran oli, niin miksi kummassa Keskusta ei asettanut Levosta ehdokkaakseen? Nyt olisi ollut tuhannen taalan paikka valloittaa Kotka ja pullauttaa minut ulos eduskunnasta. Kuka pelasi Levosen, varman läpimenijän ulos Keskustan listalta?

Vasemmistoliiton kannattajille.

En malta olla olematta vahingoniloinen. Kotkahan on kaikkien kotidesanttien, kommareiden ja taistolaisten pyhä punainen kaupunki. Sodan aikana kun kunnon miehet taistelivat isänmaan puolesta, vilkuteltiin täältä taskulampuilla pommituskohteita ryssän koneille. Menitte hölmöt nyt sitten pudottamaan Pentti Tiusasen ehdokaslistaltanne. Taisto Sinisalo varmasti pyörii maoseleumissaan.

Uuden vaalipiirin tarjoaman pienemmän äänikynnyksen myötä teillä olisi nyt ollut tuhannen ruplan paikka valloittaa yksi tuoli Arkadianmäeltä. Kaikki tietävät mikä on Tiusasen (koodinimi Max) luonto. Kyseessä on köyhän miehen Kanerva. Jättäisikö Kokoomus ottamatta Kanervan ehdokkaaksi vain siksi, että sitä naiset kiinnostavat? Te ette näytä tajuavan sitä, että Tiusanen on suositumpi, kuin koko muu ehdokaslistanne yhteensä. Viimeksi se sai yli 5 000 ääntä, kun seuraavaksi parhaanne ei päässyt edes tuhanteen. Kunnallisvaaleissa Tiusanen oli Kotkassa yksin suositumpi kuin vaikkapa koko Vihreä puolue ja nyt on gallupien valossa Vihreät saamassa Kaakosta paikan ja Vasemmistoliitto ei.

Tiusasen kannattajat. Äänestäkää minua vaikka kostoksi. Minä voin päästä läpi, mutta kukaan tämän kulmakunnan vassari ei. Niitä on kaikenlisäksi ihan liikaa ehdokkaina tältä samalta suistoalueelta ja ne siksi syövät toisiaan. Ehdokasasettelu on siis pöljä muutenkin kuin sen tähden, että pakottivat Tiusasen ulos. Jos Tiusanen olisi listalla, niin sitten olisi ok, että löytyisi monta muutakin kotkalaista. Nyt kun Tiusanen on ulkona, olisi pitänyt käskyttää pois kaikki muutkin kotkalaiset, paitsi Mielonen ja yrittää keskittää äänet hänelle. Vassareilla on idealismia, mutta ei poliittista hoksnokkaa.

Vihreiden kannattajat.

Keksin ainoastaan yhden syyn, miksi voisin suositella jotain vihreiden kannattajaa äänestämään sittenkin minua. Se syy on Kymijoki ja sen lohet. Kysykää vaikka Pekka Haavistolta, tai Jasper Pääkköseltä. Olen tässä vuosien saatossa taivutellut enemmistön perussuomalaisten eduskuntaryhmästä ymmärtämään, että paras kilohinta lohesta saadaan silloin, kun se koskessa käy turistin uistimeen kiinni. Tästä löytyy äänestystuloksia eduskunnan suuresta valiokunnasta, kun olemme päättäneet Itämeren vuosittaisesta lohikiintiöstä.

Vihreät saa gallupien valossa yhden paikan uudesta Kaakkois-Suomen vaalipiiristä. Se menee kuitenkin joko Heli Järviselle, tai Hanna Holopaiselle. Ei kenellekään Kymijoen varrella kasvaneelle.

Kristillisdemokraattien kannattajat.

Te olette jopa persuja vihatumpi puolue. Te kuitenkin osaatte keskittää äänenne oman ykkösehdokkaanne taakse. Sari Palm on Kouvolasta ja Räsäskän ansiosta Kouvolasta loppuivat käytännössä kaikki sisäministeriön alaiset hommat. Hienoa edunvalvontaa Sari.

Karhulan torilla eräs äärikristitty haukkui minut, että ei voi persuja äänestää, kun meillä oli yksi homoliittojen puolesta äänestänyt kansanedustaja. Kysyin siltä, että kuinka monta vastustajaa oli kristillisillä? Helvettiin nyt jo kaikki homoliitot, se homma on nimittäin jo päätetty. En ole yhtä mukava mies kuin Veijo Kilpeläinen. Eikö silti olisi parempi saada eduskuntaan kulmakunnalta edes yksi löyhä tapakristitty, kuin että ostatte itsellenne taivaspaikkaa äänestämällä sen reilut neljäsataa ääntä vain hieman hurskaammalle kaverille?

RKP:n kannattajat.

En keksi mitään syytä, miksi teidän pitäisi äänestää minua. Olen kuitenkin kiitollinen, että asetitte oman listan tähän uuteen vaalipiiriin. Se on nimittäin ihan kaikki pois Kokoomukselta ja näin ollen tukee valintaani eduskuntaan. Tack så mycket och jag hoppas at vi ses i kommunalvalet också.

Muutosten, IPUjen, Piraattien, äärikommareiden yms. kannattajille.

On todellista hölmöyttä lähteä mukaan eduskuntavaaleihin, jos ei ole asettaa täyttä ehdokaslistaa (17 ehdokasta tässä vaalipiirissä). Teillä ei ole sitä täyttä listaa missään vaalipiirissä. On matemaattisesti mahdotonta, että vaikka saisitte suunnilleen kaikki ehdokkaanne läpi ihan jokaisesta vaalipiiristä, niin teistä ei melkein kenestäkään voisi tulla Suomen suurinta puoluetta. Yhteistyökykynne puutteesta kertoo jotain se, että ette tajunneet muodostaa vaaliliittoa täysiä listoja tavoitellaksenne. Jo pelkästään Muutoksen ja Piraattien yhteislista olisi omannut läpimenon mahdollisuuden kahdessa vaalipiirissä. Toisessa se paikka olisi mennyt Muutokselle, toisessa Piraateille. Jos olisitte ottaneet muut pienpuolueet mukaan, niin olisi ehkä tullut toinenkin paikka Piraateille.

Teidän äänestämisenne on ihan turhaa. Jokainen teille annettu ääni menee hukkaan ja on pois joltain varteenotettavammalta nimeltä. Muutoksessa ja Ipussa on olevinaan ehdolla minua kovempia maahanmuuton ja EU:n vastustajia. Miettikääpäs realistisesti, onko järkevämpää että eduskunnassa on iso, ehkä vähän teitä lievemmin näihin asioihin suhtautuva puolue ja paikallinen edustaja, vai se, että te viette meiltä ehkä yhden paikan pois? Viette meiltä paikan, joka ei tule teille itsellenne, vaan menee kenties Vihreille. Ipu ja Muutos saavat Kaakosta yhteensä ehkä muutaman sata ääntä. Niillä ei mennä eduskuntaan, mutta sitten harmittaa, jos Perussuomalaisten neljäs, tai viides paikka jää niistä samoista sadoista äänistä kiinni.

Jokaisen Vasemmistoliittoon pettyneen kommunistin toivon kuitenkin äänestävän näitä muutaman ehdokkaan kooteepeitä ja ääriporvarit, kuten sanottua, kiitos että RKP on mukana.

Yleensäkin äänestämistä harkitsevat, vailla puoluekantaa olevat.

Teitä on paljon, yli 40 % kaikista. Te ratkaisette nämä vaalit. Äänestäkää sitä, joka on teille vähiten huono vaihtoehto, sillä kyykyttäjänne äänestävät joka tapauksessa. Äänestäkää kotiseutua. Älkää välttämättä välittäkö puolueesta, sillä jokainen ehdokas ainakin periaatteessa tukee omaa aluettaan. Kuka paremmin, kuka huonommin. Puolueella ei ole teidän tapauksessanne niin suurta väliä, mutta sillä on, onko ehdokkaalla mahdollisuuksia mennä läpi. Minulla on.

Kasvua oppositiosta?

Pariin kertaan tässä vaalien alla olen törmännyt henkilöihin, jotka ovat mielipiteinään kertoneet, että Perussuomalaiset on epäonnistunut politiikassaan, koska kannatus ei ole oppositiopaikasta huolimatta kasvanut. En tietenkään ole samaa mieltä, vaan olen luetellut kaikki opposition aseet välikysymyksistä vaihtoehtobudjetteihin, joita olemme käsittääkseni tehneet enemmän ja paremmin, kuin mitkään oppositiopuolueet aiemmin. Toisekseen, kannatuksemme tasoa ei mitata vaalien välillä gallupeissa, vaan 19.4 käytävissä vaaleissa.

Kummallisen sitkeässä kuitenkin elää väite siitä, että puolueet kasvavat oppositiossa ja että laskeva kannatus on mahdollista vain hallituksessa. Etenkin jytkyvaalien 2011 jälkeen on mediassa vahvasti puhuttu siihen sävyyn, että puolueemme ei ole onnistunut käyttämään oppositioasemaansa edukseen.

Asia on vaivannut minua ja siksi tarkastelin poliittista lähihistoriaa. Onko todellakin niin, että puolueet lihovat oppositiossa ja kuihtuvat hallituksessa. Tutkimukseni osoittavat, että näin on, mutta ei mitenkään selkeästi. Kaudella 2007- 2011 Kokoomus ja Keskusta olivat hallituspuolueita. Keskustalle kävi huonosti, mutta Kokoomukselle ei. Se nousi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Samaan aikaan SDP ja Perussuomalaiset olivat oppositiossa. Demareilla kannatus laski, kun taas Perussuomalaisilla (tunnetuin seurauksin) nousi. Oliko Perussuomalaisten nousun syynä sitten onnistunut oppositiopolitiikka, vai esimerkiksi laajasti kasvanut toiminta paikallistasoilla kautta maan, onkin sitten toinen kysymys.

Vasemmistoliitto (SKDL) ja Vihreät ovat hyvä tarkkailukohde. Niiden kannatus on kautta tarkastelujaksoni (noin 30 vuotta) ollut isoksi osaksi riippumatonta siitä, ovatko puolueet hallituksessa vai oppositiossa. Kannatus on vaaleista toiseen liikkunut noin seitsemän ja 12 prosentin välissä. Sama tilanne, tosin pienemmin prosentein, on ollut myös kristillisdemokraateilla (Kristillinen Liitto).

Kaikkein selkeimmän esimerkin tarjoavat RKP ja Kokoomus. RKP on ollut hallituksessa jo 1970 luvun lopulta alkaen. Ruotsalaisia ei kaiken järjen mukaan tulisi olla olemassakaan, jos uskottaisiin väitettä siitä, että puolueen kannatus katoaa hallitusvastuun myötä. RKP on sitkeästi liikkunut viiden prosentin kannatuksen tuntumassa, eikä ole siitä romahtanut minnekään. Kokoomus puolestaan oli oppositiossa reilut 20 vuotta 1960 luvun puolesta välistä aina Holkerin hallitukseen saakka. Kokoomus ei tuona aikana kasvanut demareita tai Keskustaa suuremmaksi puolueeksi, kuin silloin tällöin. Oppositiossa se oli aina suurin puolue ja sai yleisten syiden tähden haastaa hallitusta miten tahtoi, vailla pelkoa siitä, että joutuisi seuraavalla kaudella hallituksessa lunastamaan lupauksensa. Silti siitä ei vielä silloin tullut Suomen suurinta puoluetta, muuta kuin ajoittain. Joskus sen kannatus laski rajustikin.

Kritiikki on aina otettava vakavasti, eikä saa ylenkatsoa kansalaispalautetta. Silti tuntuu, että puolueen oppositio- tai hallituspaikalla ei ole suurta merkitystä siihen, miten seuraavat vaalit menevät. Valitettavaa on ollut myös huomata, ettei monilla kansalaisilla ole edes hajua siitä, mikä on hallitus- ja oppositiopuolueen välinen ero. Hallituksen tekemistä kurjista päätöksistä on tullut sähköpostitse kuraa itsellekin, vaikka olen äänestänyt hallitusta vastaan. Merkittävimmät seikat puolueen kannatuksen kannalta ovat oman näkemykseni mukaan se, miten saa oman vaihtoehtonsa ja politiikkansa markkinoitua mediassa, millainen imago puolueen tunnetuimmilla kasvoilla on, sekä sillä, kuinka puolueen paikallistason kenttä toimii.

Lasten asialla.

Torstaina 5.2 pidin tuoreen lakialoitteeni esittelypuheen. Sain sen tueksi noin neljäsosan kaikista kansanedustajista. Mukana oli miltei kaikki oman puolueen edustajat, mutta myös lukuisasti kokoomuslaisia, keskustalaisia, vasemmistolaisia, koko Muutos 2011 ryhmä ja pari kristillistäkin.

Huomion arvoista on se, että yksikään vihreä, tai sosiaalidemokraatti ei aloitettani allekirjoittanut. Vihreät on vähemmistöjen oikeuksia ajava puolue. Suomen suurin seksuaalivähemmistö, eli heteromiehet eivät heitä kuitenkaan kiinnosta. Lapsistaan taistelevien isien esteenä ovat kovin usein sosiaalitädit. Eduskunnassa tätä vieraannuttamisen vastaista työtä puolestaan jarruttavat sosialistitädit.

Julkaisen puheeni tässä nyt sellaisena, jollaisena olin ajatellut sen pitää. Käytännössä tuli puhuttua hieman eri järjestyksessä, ja kolmessa osassa. Näin koska kunnioitettu puhemies, Anssi Joutsenlahti (ps.) rajasi puheaikaani, jotta muutkin pääsivät sanomaan jossain välissä kannustavat puheenvuoronsa.

Arvoisa puhemies.

YK:n lasten oikeuksien sopimuksen artikla 9 määrää seuraavasti:

1. Sopimusvaltiot takaavat, ettei lasta eroteta vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti paitsi, kun toimivaltaiset viranomaiset, joiden päätökset voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittaviksi, toteavat soveltuvien lakien ja menettelytapojen mukaisesti sen olevan lapsen edun mukaista. Tällainen päätös saattaa olla tarpeellinen erityistapauksessa, kuten lapsen vanhempien pahoinpidellessä tai laiminlyödessä lasta tai kun vanhemmat asuvat erillään ja on tehtävä päätös lapsen asuinpaikasta.

2. Kaikille asianosaisille on annettava mahdollisuus 1 kappaleessa tarkoitetuissa toimissa osallistua asian käsittelyyn ja tuoda siinä julki näkökantansa.

3. Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista.

Yksi lapsen oikeuksien vaarantumisen paikka on vanhempien ero. Lähtökohtaisesti vanhempien tulee keskenään pitää huolta lapsen oikeuksien toteutumisesta myös parisuhteen päättymisen jälkeen. Käytännössä tämä tapahtuu sopimalla lapsen huollosta, asumisesta ja tapaamisesta. Ikävä kyllä lapsen asioista sopiminen ei onnistu kaikilta vanhemmilta varsinkaan erotilanteessa. Tällöin vanhempien välillä on nk. huoltoriita. Huoltoriita voi toki syntyä sopimukseen pääsemisen jälkeenkin jos jompikumpi vanhemmista ei noudata tehtyä sopimusta. Ennuste tulevaisuudelle on kuitenkin huono jos vanhemmat eivät lähtökohtaisestikaan pääse sopimukseen tai jos jompikumpi vanhemmista kokee tulleensa pakotetuksi huonoon sopimukseen esimerkiksi turvatakseen edes pienen yhteyden lapseen.

Jos huoltoriita joudutaan ratkaisemaan tuomioistuimessa, on todennäköistä, että vähintään toinen vanhemmista joutuu pettymään. Varsinkin koska oikeuskäytäntömme mukaan huoltoriidan ratkaisun perusteena on ainoastaan lapsen etu eikä siihen saa oikeuskäytännön mukaan vaikuttaa se, miten vanhemmat ovat käyttäytyneet toisiaan kohtaan, ellei se osoita heistä jotain kielteistä vanhempana. Lapsen huoltoa ja asumista koskeva ratkaisu ei saa olla ”syyllisen” vanhemman rankaisemista tai hyvin käyttäytyneen vanhemman palkitsemista. Tämä onkin johtanut siihen, että vanhempi usein naamioi itsekkäät tarkoitusperänsä hyväksi vanhemmuudeksi ja huoleksi. Pahimmillaan käytetään nk. insestikorttia saavuttamaan esimerkiksi yksinhuolto ja toiselle vanhemmalle rajoitetut tai valvotut tapaamiset. Tämä ei ole paras mahdollinen tilanne vanhempien tulevaa yhteistyötä ajatellen.

Toisin sanoen, koska riita nähdään oikeusistuimissa lapsen edun vastaisena, voidaan riita laittaa poikki siten, että katkaistaan lapsen ja toisen vanhemman välinen suhde antamalla taas toiselle vanhemmalle täydet valtuudet päättää yhteisen lapsen elämästä, sekä määräämällä tämän vanhemman halun mukaiset tapaamisoikeudet lapselle. Näin vaikka tämä vanhempi yksin olisi aiheuttanut riidan toimimalla lain lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta hengen vastaisesti ja tällä tavalla saavuttanut aseman jonka oikeus katsoo jo vakiintuneen. Tämä on paitsi lasten oikeuksien sopimuksen hengen vastaista, että myös tasa-arvorikkomus, sillä suurimmaksi osaksi katkeaa nimenomaan isän ja lapsen välinen yhteys.

Lainsäädännöstämme puuttuu työkaluja vanhempien välisen huoltoriidan ennaltaehkäisyyn. Esimerkiksi asiantuntija avusteinen nk. Follo sovittelu tulee liian myöhään. Vanhemmilla on jo riita ja valta-asema saattaa jo olla toisella vanhemmalla jolloin vaihtoehdot ovat suostua huonoonkin sopimukseen tai koittaa onneaan käräjäoikeudessa. Parasta siis olisi tilanne jossa vanhemmille ei tulisi riitaa, varsinkaan tilanteessa jossa henkinen kapasiteetti toimia järjellisesti on heikentynyt parisuhteen päättymisen tuoman kuorman vuoksi.

Lakialoitteella ehdotetaan nyt muutettavaksi lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa sääntelyä siten, että lapsen vanhemmat voisivat sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron ja avoliiton purkautumisen varalta. Tällaista sopimusta kutsuttaisiin tässä esityksessäni vanhemmuussopimukseksi. Sopimus vahvistettaisiin samoilla edellytyksillä kuin vanhempien sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Vanhemmuussopimus tulisi kuitenkin voimaan vasta siinä yhteydessä, kun puolisot on tuomittu avioeroon tai kun avoliitto on purkautunut. Lakialoitteen tarkoituksena on mahdollistaa sopimus, jolla turvataan lapsen asema ja oikeus avioeron ja avoliiton purkautumisen jälkeen, siten ettei yhteys kumpaankaan vanhempaan katkea.
Kyseessä olisi siis mitä enimmässä määrin huoltoriitaa ennaltaehkäisevä toimenpide. Kun keräsin nimiä tähän aloitteeseen, kysyttiin minulta monasti, että mitä jos sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen paljastuukin, että toinen onkin esimerkiksi juoppo. Ei kai allekirjoitettu sopimus pakottaisi antamaan lasta väkivaltaiselle juopolle. No ei tietenkään, sillä nykyisinkin voidaan olemassa olevia sopimuksia muuttaa tai olla noudattamatta jos se on lapsen edun vastaista. Sopimuksen muuttaminen olisi siis tässäkin mahdollista samoilla edellytyksillä kuin voimassa olevassa laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on säädetty sopimuksen tai päätöksen muuttamisesta.

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 1984. Vaikka lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on lain voimaantulon jälkeen tehty useita rajoitettuja uudistuksia, ovat lain pääperiaatteet säilyneet olennaisilta piirteiltään ennallaan. Aikaisemmin kuitenkin lapsen huolto oli sidottu vanhempien välisen suhteen oikeudelliseen luonteeseen, mutta uudessa laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta säänneltiin ensimmäistä kertaa kokonaisvaltaisesti ja itsenäisesti. Lain mukaan vanhemmat voivat tehdä sopimuksen lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Tällaista sopimusta avioliiton perusteella määräytyvän huollon osalta vanhemmilla ei ole kuitenkaan ollut mahdollista sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron varalta.

Vertaan tätä ideaani avioehtosopimukseen tai palovakuutukseen. Eihän kukaan oleta todennäköisesti eroavansa, eikä toivo talonsa palavan. Silti avioehtosopimusta ja palovakuutusta pidetään älykkäinä ratkaisuina. Muutamat kansanedustajat joille aloitettani nimien keräämisen yhteydessä esittelin, kauhistelivat puheitani. Eihän lasta voi verrata omaisuuteen, jotka avioehtosopimuksessa tai palovakuutuksessa turvataan. Olen samaa mieltä. Lapsi on jotain paljon arvokkaampaa kuin omaisuus. Jos olemme valmiit turvaamaan omaisuutemme, miksi emme siis olisi valmiit turvaamaan lapsemme oikeutta vanhempiensa riidattomaan eroon ja antamaan lapselle mahdollisuuden hyvään kasvuun ja kehitykseen vanhempiensa erosta huolimatta. On muistettava, että ero on aina vanhempien tai toisen vanhemman päätös, ei lapsen. Miksi lapsen pitäisi antaa kärsiä riitaisasta erosta jos riitaisuus voitaisiin välttää tai riskiä siihen voidaan pienentää esimerkiksi vanhemmuussopimuksen kaltaisella uudistuksella? Eikö meidän kansanedustajien velvollisuus ole tarjota lapsille kaikki mahdolliset keinot joilla heitä turvataan. Varsinkin, koska lapset itse eivät voi edes äänestää.

Toisaalta vanhemmuussopimuksen sopiminen olisi vapaaehtoista. Jokainen voi siis kuitenkin miettiä haluasiko itse lapsensa oikeudet turvatuksi eron jälkeen. Olen tälle asialle kasvot antaessani saanut satoja yhteydenottaja ihmisiltä jotka ovat kohdanneet eron jälkeisen sopimuksettoman tilanteen. Kuulemani perusteella voin vakuuttaa, ettei kukaan meistä halua kohdata tilannetta jossa pitäisi neuvotella järjellinen sopimus erokriisissä katkeroituneen vanhemman tai esimerkiksi sosiopaatin tai muuten häiriintyneen ihmisen kanssa varsinkaan silloin kun tämä on käyttänyt sopimuksetonta tilaa hyväkseen saavuttaakseen valta-aseman. Tässä ja tämän jälkeisessä painajaisessa elää tälläkin hetkellä tuhansia vanhempia ja lapsia, sekä myös isovanhempia ja muita sukulaisia. He elävät elämää jossa tämä tai vaikka seuraava päivä voi olla se päivä jolloin yhteys lapsen ja hänen läheistensä välillä katkaistaan vastoin heidän tahtoaan. Tätä tilannetta esitykseni pyrkii ennaltaehkäisemään.

Avoliiton osalta Suomen perhelainsäädännön kannalta suurena muutoksena voidaan pitää vuonna 2011 tapahtunutta avoliittolain (26/2011) säätämistä. Avoliittojen määrä on kasvanut tasaisesti. Avoliittoperheitä oli esimerkiksi 2011 jo hieman yli 313 000. Avoperheistä lähes 200 000 on kahden aikuisen perheitä. Noin 117 000 avoliittoperheeseen kuuluu vanhempien ohella yksi tai useampi lapsi. Kaiken kaikkeaan kysymyksessä on merkittävä perhemuoto, tällä hetkellä hieman yli 21,5 % suomalaisista perheistä on avoliittoperheitä. Laissa avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (avoliittolaki) 3 §:ssä avopuolison ja avoliiton määritelmä on: ”Avopuolisoilla tarkoitetaan tässä laissa yhteistaloudessa asuvia parisuhteen (avoliiton) osapuolia, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Avopuolisoksi ei kuitenkaan katsota sellaista henkilöä, joka on avioliitossa.”.

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 7 §:ssä tarkoitettu vanhempien sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on tullut lain 8 §:n mukaan voimaan siinä yhteydessä kun kunnan sosiaalilautakunta on sopimuksen vahvistanut. Muutoksena nykyiseen, tällä lakialoitteella avioliitossa olevien avioeroon tuomitsemisen kautta avioliiton purkautumisen lisäksi avoliitossa olevien vanhempien sopimuksen vahvistaminen kytkettäisiin avoliiton purkautumiseen lapsen huollon perusteella erityislailla säännellyssä avoliitossa.

Avoliiton purkautuminen on ollut isän ja lapsen kannalta hyvin ongelmallinen, etenkin jos isän ja äidin suhde päättyy ennen lapsen syntymää. Tilanne pahenee entisestään, jos äiti ennen lapsen syntymää menee naimisiin toisen miehen tai naisen kanssa. Uusi isyyslaki helpottaa tätäkin tilannetta. Vielä enemmän tilanne helpottuu, jos nyt käsittelyssä oleva lakialoitteeni hyväksytään. Jos vanhemmat ovat solmineet vanhemmuussopimuksen, ei toinen vanhempi voisi uuden suhteen myötä tuhota lapsen ja toisen vanhemman välistä yhteyttä.

On myös tapauksia, joissa eron yhteydessä toinen vanhemmista jättäytyy omatoimisesti pois lapsen elämästä. Kuten vieraannuttamistapauksissakin, myös näissä tilanteissa on tavallisemmin kyse isästä, joka eron kautta osittain, tai kokonaan hylkää lapsensa. Vanhemmuussopimus olisi ratkaisu myös näiden tilanteiden varalta. Kun erovanhemmuuteen joutuisi ottamaan kantaa jo parisuhteen aikana, voisi tällä olla myös erityisesti isyyttä voimaannuttava vaikutus. Tämän jatkuminen myös eron jälkeen voisi olla myös todennäköistä.

Laissa omaksuttu lähtökohta on, että sekä huoltoa että tapaamisoikeutta koskevat asiat ratkaistaisiin vanhempien välisen yksimielisyyden pohjalta. Tämän mukaisesti on siten sosiaalilautakunnan vahvistama sopimus tarkoitettu sekä huoltoa että tapaamisoikeutta koskevien kysymysten ensisijaiseksi ratkaisuksi. Erityisesti tapaamissopimuksen tarkoitus on turvata lapsen yhteydet erossa asuvaan vanhempaan.

Nykyisen sääntelyn ongelmaksi on käytännössä muodostunut se, että huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeva sopimus tehdään yleensä aikana, jolloin sopimuksenteko-olosuhteet eivät ole lapsen edun kannalta parhaat mahdolliset. Parisuhteen loppuminen on kriittistä aikaa, ja se on omiaan altistamaan vanhemmat erokriisille. Vaikka vanhempien yhteishuolto on lain lähtökohtana, ei se silti aina ole toimiva ratkaisu, jos vanhemmat eivät pysty yhteistoimintaan. Jos asioista ei synny sopua, syntyneet konfliktit ratkotaan viimekädessä yhteishuollon purkamisen kautta. Kun vanhempien sopimusta asiasta ei ole, joutuvat viranomaiset ottamaan asiaan kantaa olemassa olevan tiedon perusteella. Kuitenkin lapsilainsäädännössä noudatetaan periaatetta ”vanhemmat tietävät parhaiten”. Vanhemman erottaminen lapsen huollosta on rankka toimenpide joka ei ole omiaan vahvistamaan huollosta erotetun vanhemman vanhemmuutta. Varsinkaan silloin kun tämä vanhempi on ollut se yhteistyökykyinen vanhempi.

Edelleen myös lain tausta-arvoista on lapsen edulla merkitystä asiassa. Voimassa olevassa laissa on pyritty erityisesti ennaltaehkäisemään se, että lapsi joutuisi tahtomattaan vanhempien välillä vallitsevien ristiriitojen osapuoleksi. Tämän vuoksi tilanteessa, jossa vanhempien sopimusta ei tehdä vapaaehtoisesti, lapsen mielipide tulee selvittää hienovaraisesti ja varsinkin sillä tavoin, että lapsen ja kumpaisenkaan vanhemman välinen suhde ei kärsi lapsen toivomusten selvittämisestä. Kuitenkaan ei ole harvinaista, että tilanteessa tapahtuu väärinkäytöstä, jolla vanhempi pyrkii saavuttamaan valta-aseman suhteessa lapseen estämällä, manipuloimalla tai jopa kiristämällä lasta voidakseen alistaa toisen vanhemman haluamaansa sopimukseen.

Parisuhteen loppuminen ja vanhempien muuttaminen eri osoitteeseen luo eräänlaisen sopimuksettoman tilan, joka on omiaan lisäämään vanhempien välistä epäluottamusta, koska sovittuja pelisääntöjä ei ole. Jos vanhemmilla olisi valmis sopimus koskien lapsen huoltoa, asumista ja tapaamisia, voitaisiin välttyä siltä, ettei vanhempien epätietoisuus lapsen asioiden kohtalosta ja keskinäinen epäluottamus ainakaan pahene sen johdosta, että vanhempi käyttää sopimuksetonta tilaa omaksi hyväkseen, eikä lapsen hyväksi. On myös todennäköistä, että sopimus, joka tehdään vanhempien vielä ollessa väleissä keskenään, huomioisi lapsen tosiasiallisen edun vanhempien omien intressien sijasta. Nykyisessä tilanteessa toinen vanhemmista on usein jo kauemmin valmistautunut eroon ja hoitanut asioitaan itselle sopiviksi myös lapsen huoltoon ja tapaamisoikeuteen liittyen. Toiselle vanhemmalle taas ero tulee yllättäen. Kriisin ollessa päällä, voi helposti käydä niin, että sopimukset tulee allekirjoitettua oman ja lapsen edun vastaisesti.

Monelle tulee yllätyksenä kuinka raadolliseksi erotilanteet voivat yltyä. Voisi kuvitella, että lapsen yhteys molempiin vanhempiin on turvattu laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudessa. Näin ei kuitenkaan käytännössä ole. Perättömät insestisyytökset, väitteet väkivallasta tai muusta kelvottomuudesta vanhemmaksi ovat tapoja turvata itselle valta-asema eron jälkeen. Jokainen voi kuvitella miltä nämä tuntuisivat. Jokainen voi myös kuvitella miltä tuntuisi menettää lapsi vaikka nämä syytökset myöhemmin osoitettaisiin perättömiksi. Haavat eivät kuitenkaan koskaan parane ja luottamus vanhempien välillä on iäksi mennyttä. Vanhemmuussopimus tarjoaisi ainakin mahdollisuuden välttää sota sopimuksen saamiseksi.

Lakialoitteen keskeisenä sisältönä on lisätä lakiin lapsen huollosta tapaamisoikeudesta säännökset, jotka mahdollistavat vanhempien tekemän sopimuksen lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron ja avoliiton purkautumisen varalta. Lain seitsemänteen pykälään lisättäisiin uusi 2 momentti, jonka mukaan sen estämättä, mitä samassa laissa säädetään nykyisellään lapsen huoltajan määräytymisestä, vanhemmat voivat sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron varalta (vanhemmuussopimus). Lisäksi lain kahdeksannen pykälän 4 momenttiin lisättäisiin säännös siitä, että laissa tarkoitettu vanhemmuussopimus tulee voimaan vasta silloin, kun puolisot on tuomittu avioeroon. Tällainen sopimus vahvistettaisiin näin ollen vasta siinä vaiheessa, kun vanhempien avioliitto on purkautunut siihen, että puolisot on tuomittu avioliittolaissa säädetyllä tavalla avioeroon. Olennaista muutosta voimassa olevaan lakiin nähden merkitsee uuden vanhemmuussopimuksen käyttöönotto jonka voisi tehdä avioliiton aikana ja se vahvistettaisiin vasta avioliiton purkauduttua avioeron kautta. Avoliitossa olevien vanhempien osalta muutoksena nykyiseen sääntelyyn olisi se, että tällainen avoliitossa olevien vanhempien tekemä sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta tulisi voimaan avoliiton purkauduttua.

Edellä olevan perusteella ehdotan, että eduskunta hyväksyy seuraavan lakiehdotuksen:

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 7 ja 8 §:n muuttamisesta
Eduskunnan päätöksen mukaisesti
lisätään lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 7 §:ään uusi 2 momentti, sekä muutetaan 8 §:n, sellaisena kuin se on laissa 1155/2004, 4 momentti, seuraavasti:
7 §
Vanhempien sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta
Sen estämättä, mitä tämän lain 6 §:ssä säädetään lapsen huoltajan määräytymisestä, vanhemmat voivat sopia edellä 1 momentissa tarkoitetun sopimuksen avioeron varalta (vanhemmuussopimus). Vanhemmuussopimuksen voivat sopia myös vanhemmat, jotka ovat laissa avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (26/2011) tarkoitettuja avopuolisoita.
8 §
Sopimuksen vahvistaminen
Sopimus, jonka sosiaalilautakunta on vahvistanut, on voimassa ja voidaan panna täytäntöön niin kuin tuomioistuimen antama lainvoimainen päätös. Tämän lain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu vanhemmuussopimus tulee voimaan kuitenkin vasta silloin, kun puolisot on tuomittu avioeroon tai kun laissa avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (26/2011) tarkoitettu avoliitto on purkautunut.

Välikysymyspuhe.

Tässä eduskunnassa 4.2.2015 pitämäni välikysymyspuhe. Siis sellaisena, jollaisena ajattelin sen pitää. Livetilanteessa toki rönsyili hiukan, mutta tässä pääpiirteissään..

Arvoisa puhemies.

Eurokriisi alkoi käytännössä jo silloin, kun euro perustettiin. Mukaan otettiin aivan vääriä maita ja väärin perustein. Tämä kaikki tuli valistuneimmille ihmisille selväksi viimeistään viime vuosikymmenen loppupuolella. Tässä vaiheessa Ranskan ja Saksan johtajat hoksasivat, että niiden suuret pankit saattaisivat kaatua valtioiden omaan syliin, mikäli Kreikka joutuisi maksukyvyttömään tilaan. Pankkien pelastaminen tajuttiin erittäin kalliiksi. Tässä vaiheessa alettiin puhua euroalueen koskemattomuudesta, Euroopan ihanteesta ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Ranska ja Saksa halusivat katsoa, löytyisikö Euroopasta maita, jotka haluaisivat jakaa Kreikasta koituvien tappioiden kustannukset. Suomi, joka vasta muutama vuosikymmen sitten pääsi irti nöyristelystä Moskovan suuntaan, päätti osoittaa alamaisuuttaan uudelle isännälle. Nokka irtosi ja pyrstö tarttui. Gallupsuosikki Keskustan silloinen puheenjohtaja, uudelleen eduskuntaan pyrkivä entinen pääministeri Matti Vanhanen nieli syötin koukkuineen päivineen. Matti Vanhanen ilmoitti Kreikan lainoittamisen olevan Suomelle hyvän bisneksen ja sillä tiellä on jatkanut tämä Kokoomuksenkin koalitio.

Usein esitetty virheellinen väite on, että neljännesbiljoonan lainalla Kreikka saatiin pidettyä elossa. Tämä ei kuitenkaan ole kuin osatotuus. Kreikka olisi tarvinnut valtion toimintoihin vain noin 27 miljardia euroa. Euroalueen johtajat saivat solidaarisuus- ja Euroopan arvo –puheillaan vedätettyä Suomeakin. He päättivät käyttää lähes kaksi kolmasosaa veronmaksajien rahoja maksaakseen lainoja, joiden uudelleen järjestelyyn he eivät kriisin alussa halunneet ryhtyä.

Vuosikymmenen vaihteessa ei Kreikan euroerosta saanut puhua. Siitä mistä ei voinut puhua, täytyi vaieta, ja keisarin uudet vaatteet. Suomessa euroalueen hajoamisesta puhuneet tuomittiin pölhöpopulisteiksi. Lapsellinen tapaus oli sellainen, joka huusi että keisari onkin ilman vaatteita ja kaikenlisäksi munaton. Ei edes polvihousuja yllään. Nyt Saksasta ja Ranskasta huudetaan, että Kreikan voi antaa mennä. Totta kai huudetaan, sillä heidän pankkinsa on pelastettu muun muassa suomalaisten veronmaksajien rahoilla. Viimeisin näin sanonut on saksalainen taloustieteilijä, euron perustajaksikin tituleerattu Otmar Issing, joka sunnuntaina Helsingin Sanomien haastattelussa sanoi, että EU voi ottaa Kreikalta letkut irti. Onko Issing pölhöpopulisti, ministeri Stubb? Meillä on nyt Kreikassa seitsemän miljardin vastuut. Päälle tulevat vielä koko ajan jatkuvat korkotappiot. Ennen Keskustan aloittamaa ja Kokoomuksen jatkamaa huonoa politiikkaa, olivat vastuumme nolla euroa.

Valtionvarainministeripuolue SDP pyrkii yhtenään muistuttamaan, että Suomen saamat ”takuutukset” muka kattaisivat kaikki mahdolliset tappiot. Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa. Jos meillä olisikin vakuudet, kuten on mainostettu, niin oikein hyvä, mutta kun ei ole. Meillä on tuottojenvaihtosopimus, joka ei kyllä kata juuri mitään.

Vasemmistoliiton historia tämän asian kanssa on suomalaisen takinkäännön historian ykkössuoritus. Ensin tukipaketteja vastustettiin. Sitten kun saatiin tennarit ministeriauton kyytiin ja tennilät ulos eduskunnasta, alettiin puhua tukipakettien puolesta. Tuli olla solidaarinen Kreikan kansalle, vaikka pankkeja pelastettiin. Mustajärvi ja Yrttiaho jopa erotettiin ryhmästä, kun pitivät vasemmistoliiton alkuperäisen linjan. Nyt taas tanssitaan tsiprasta Ateenan kaduilla.

Kreikkaa ovat tukipakettien tiellä seuranneet Irlanti, Portugali, Espanja, sekä itäeurooppalaisten nahkatakkimiesten suosima Kypros. Näitä jokaista maata yhdistää se, että ne eivät ilman leikkauksia tule veloistaan selviämään. Joko pitää leikata menoja niin paljon, että kansa ei kestä, tai sitten pitää leikata niitä velkoja. Ihmetellä täytyy, ettei näissä maissa käytetty perussuomalaisten no bailout –linjaa, joka esimerkiksi Islannissa toimi menestyksekkäästi. Siellä pelastettiin oma kansa, eikä EU:n tavoin pankkiireita. Nyt Islannissa talous kasvaa, työttömyys on alhaalla ja vieläpä sekä yksityinen, että julkinen velka ovat laskussa.

En oikein ymmärrä mitä tällä taloushistoriamme suurimmalla investoinnilla tavoiteltiin, mutta veikkaan että sitä ei ole saatu, mitä tavoiteltiin. Ei ollut hyvä bisnes, kuten Keskustapuolue ennusti. Bisnesmaailmassa tätä kutsuttaisiin virheinvestoinniksi. Euron hajoaminen on nyt vähintään yhtä todennäköistä, kuin viisi vuotta sitten, jolloin tämä tukipakettipolitiikka euron hajoamista vastaan aloitettiin. Väitän että euro on ideologia. On tahoja, joiden mielestä se pitää pelastaa mihin hintaan hyvänsä. Itse en tämän ideologian kannattaja ole.

Puheeni lopuksi lainaan vielä entisen kansanedustajan, Keskustan kymenlaaksolaisen Markku Laukkasen puhetta tämä ensimmäisen Kreikkapaketin tiimoilta. Sitaatti ” Maksan mielelläni puolet ed. Urpilaisen lupaamista ruusuista Merkelille ja Sarkozylle siksi, että he olivat räätälöimässä myös toukokuun ja kesäkuun ratkaisuja keskeisellä tavalla, niitä ratkaisuja, joilla me pelastimme tämän tilanteen, sammutimme sen tulipalon.
Kaikesta tärkeintähän on tässä nyt, ed. Kallis, se, että Kreikan tilanne rauhoittui. Kreikka saa tällä hetkellä markkinaehtoista rahaa markkinoilta (Edustaja Heinäluoman välihuuto: Ei saa!) eikä ole tällä hetkellä mikään ongelmatapaus, me patosimme sen. Kreikan kyky maksaa takaisin velkoja on aivan toinen kuin tuolloin. Ja edustaja Kankaanniemi, te puhutte vielä tätä samaa jargonia tästä yhteisvastuujärjestelmästä: ei sitä ollut. Teidän talouspolitiikkanne on sama kuin perussuomalaisten”. Sitaatti kiinni.

Arvoisa puhemies, kannatan edustaja Soinin tekemää välikysymystä.

Edellinen Vanhemmat artikkelit