Suomi voisi olla Euroopan ruoka-aitta

Timo Soini luonnehti minua uudessa kirjassaan Peruspomo siten, että olisin lahjakas polittikko, jos vain keskittyisin oikeisiin asioihin ja ottaisin asiat tosissani. Aluksi hieman närkästyin, mutta sitten myönsin kritiikin olevan totta. Liian paljon ajastani on mennyt suoraan sanottuna vitsailuun ja hieman jopa epäoleellisista asioista vouhottamiseen.

Ei siksi, etteivätkö jotkut teemani olisi olleet tärkeitä. Maahanmuuttopolitiikka on tärkeää etenkin ja niin oli myös se lakialoitteeni, jolla yritettiin tehdä lapsen vieraannuttamisesta toisesta vanhemmastaan kiellettyä. Näiden teemojen parissa aion jatkaa vastakin.

Soinin kritiikistä oppineena päätin kuitenkin, että nyt koetan keskittyä myös sellaisiin politiikan sektoreihin, joista en aiemmin ole sanonut juuri mitään. On aika opetella ja on aika paneutua. Maatalouspolitiikkaa olen aiemmin sivunnut lähinnä vain kalastukseen ja panimoteollisuuteen liittyen. Nyt sanon enemmän.

Maatalouspolitiikka on aina ollut Euroopan unionin ytimessä. Suomi sijaitsee Euroopan laidalla, eivätkä viljelyolosuhteemme ole olleet yhtä suotuisat, kuin mitä ne etelämpänä ovat. Maamme liittymisneuvotteluiden yhteydessä saamista eduista olisi pitänyt pitää tiukemmin kiinni. Kansallisen Etelä-Suomen maataloustuen (141) muuttuminen matalammaksi 149 tueksi oli pettymys.

Ilmastonmuutoksen uhkista on puhuttu paljon. Asialla on kuitenkin kääntöpuolensa. Jos ilmasto jatkaa lämpenemistään, saattaa Suomen asema maatalousmaana tulevina vuosikymmeninä nousta paljonkin. Koska valon määrä varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn on Suomessa keskistä ja eteläistä Eurooppaa selvästi suurempi, johtanee se pidempään kasvukauteen. Paitsi että saamme uusia viljelylajeja, saatamme myös saada useista jo olemassaolevista lajikkeista aiempaa runsaamman sadon ja kaksikin peräkkäistä kasvukautta. Maataloutta ei saakaan nyt päästää rapautumaan, vaan eroosion, kuivuuden ja toisaalta tulvien riivaaman Etelä- ja Keski-Euroopan kärsiessä, saatamme nousta koko Euroopan ruoka-aitaksi. Hyvät pohjavesivarannot tukevat mahdollisuuksia.

Kalastuksen, karjanhoidon, tilateurastamoiden ja lihanjalostajien, ynnä myös pienpanimoiden ja viinitilojenkin toimintaedellytyksiä on parannettava. Keskusliikkeitä ja suuria jalostajia suosivat kohtuuttomat elintarvikemääräykset ja tarkastusmaksut ovat heikentäneet lähiruoan saatavuutta. Pienten elintarvikeyritysten markkinoille pääsyä on helpotettava määräyksiä lieventämällä. Vaikka rajat ylittävä vapaa liikkuvuus on EU:n periaatteita myös elintarvikkeiden osalta, tulee toisen EU:n keskeisen periaatteen, eli läheisyysperiaatteen mennä tässä edelle.

Suomalaisilla tuotteilla on hyvä maine myös Venäjällä. Etenkin maito- ja lihatuotteet ovat kysyttyjä. Pelkästään Pietarissa asuu noin viisi miljoonaa laatutietoista kuluttajaa. On sääli, että toisaalta ruplan euroon nähden epäedullinen kurssi, ja toisaalta EU:n Venäjälle kaavailemat talouspakotteet nyt ainakin väliaikaisesti heikentävät näitä mahdollisuuksia.

EU:n toimeenpaneva maatalouspolitiikka vuosille 2014- 2020 ei vastaa niihin haasteisiin, joita maataloustuotteiden maailmanlaajuinen kysynnän kasvu aiheuttaa. EU:n on kannettava vastuunsa maailman nälkäongelmasta ja lisättävä tuotantoa erityisesti pohjoisilla alueilla. Suomen ilmasto, tuotantoeläimien ja ympäristön eettisesti oikea kohtelu ja puhtaat raaka-aineet sekä tuotantoprosessit luovat meille kilpailuetua. Turkistuotannon, kalastusmatkailun, sekä viinitilojen, että pienpanimoiden toimintaa on turhaan kiusattu joko EU direktiivein, tai kotimaisin rajoituksin. Näillä aloilla olisi mahdollisuus työllistää ja tuoda verotuloja Suomeen. Sieni- ja marjametsiä unohtamatta.

Mainokset

Mietteitä Kataisen erosta.

Jyrki Katainen ilmoitti jättävänsä niin pääministerin tehtävät, kuin Kokoomuksen puheenjohtajuudenkin. Fantastista.

Toivottavasti Katainen löytää homman jossa pärjää ja viihtyy. Kiitos kaikesta ja kaikesta huolimatta. Vähän kieltämättä korpeaa, että viime töinään hän muun muassa leikkasi lapsilisiä ja pisti lisää hintaa autoilulle ja suuntasi tämän tehtyään kohti uusia seikkailuja. Soteuudistus sentään saatiin aikaan, kun viimeinkin tajusi pyytää opposition mukaan.

Kyllä kai tämä ero kuitenkin olisi ollut ennalta tiedossa, jos olisi hieman tarkemmin sen Himasen tulevaisuusselvityksen aikanaan lukenut.

Taas tekisi mieli sanoa jotain vastuunkannosta, mutta maltanpa mieleni. Vasemmistoliiton kanssa en malttanut. Vasemmistoliitto lähti hallituksesta, erotettuaan sitä ennen eduskuntaryhmästään kaksi kansanedustajaa, jotka eivät alun alkaenkaan suostuneet tanssimaan Kataisen pillin mukaan.

Jyrki Katainen on kuitenkin kantanut vastuuta niin hienosti, että hyväpalkkainen EU virka odottaa ihan varmasti. Siinäpä se on se apupakettien hinta. Pääsee pöytiin, joissa asioista päätetään. Se on sitten ihan eri asia kuka päättää ja kuka kuuntelee hissukseen.

Lukuisa joukko Kokoomuksen ykkösministereitä on lähdössä europarlamenttiin, jos vain kansa äänestää. Kohta vaihtuu Urpilainen Rinteeseen ja Vihreät Hanhikiveen. Olisikohan syksyllä eduskuntavaalien aika? Joka tapauksessa alkuperäinen hallituskuusikko on jo nyt enemmän hajalla, kuin Perussuomalaisten eduskuntaryhmä, vaikka ihan toisin piti olla.

Ajatuksia Suomen taloudesta

Muutaman päivän ajan on eri medioiden verkkosivuilla riittänyt kohua liittyen Timo Soinin tuoreeseen kirjaan. Myös minä olen saanut palautetta. Kuinka se Soini nyt noin meni puolueveljensä haukkumaan? Kun olen kysynyt, niin juuri kukaan närkästyneistä ei kirjaa ole lukenut. On vain muodostettu mielipide median aiheyhteydestään irrottamien lauseiden perusteella..

Se mitä Soini minusta kirjoittaa, pitää täysin paikkansa. Minulla on ollut vaikeuksia suhtautua asioihin riittävällä vakavuudella. En aina ole jaksanut keskittyä oleellisiin seikkoihin. Kuitenkin, Soinin mukaan olen lahjakas hoksnokkapoika. Enemmän Soini kirjassaan kehuu, kuin haukkuu. Tunnustusta tulee enemmän, kuin olisi ehkä aina aihettakaan. Erityisesti Soini kehuu avustajiaan. Minä kehun nyt omaa eduskunta-avustajaani Petri Kivikangasta. Hän on korvaamaton henkilö talouspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Viime syksynä sain nörttien parissa mainetta eräänlaisena Bitcoinasiantuntijana, kahden eduskunnassa tekemäni kirjallisen kysymyksen tähden. Se kaikki oli hyvin pitkälti Petrin ansiota.

Harva poliitikko pärjää kovin hyvin ilman taustavoimia. Minun piti tätä kirjoittaessani olla EU-vaalikiertueella Pohjois-Savossa ja -Karjalassa. Sikamainen influenssa pakotti jäämään kotiin, mutta vaali- ja kampanjapäällikköni Olli Kekkonen ja Freddy van Wonterghem lähtivät kiertämään sovitut paikat puolestani. Arvostan isosti.

Osoittaakseni Timo Soinille, itselleni ja äänestäjillekin, että osaan halutessani keskittyä oikeisiin asioihin, julkaisen seuraavia mietteitä Suomen talouden pelastamiseksi. Minulla ei ole merentakaisia kuiskaajia, mutta minulla on Petri.

Suomen talous jatkaa syöksykierrettään. Viime vuonna vaihtotase jäi kaksi miljardia euroa miinukselle, ja tammikuussa vienti tippui yhdeksän prosenttia vuoden takaisesta. Erityisen huolestuttavaa on Nokian ongelmista seurannut korkean teknologian viennin hiipuminen. Vielä joitakin vuosia sitten Suomi vei korkeaa teknologiaa kahdella miljardilla eurolla enemmän mitä toi. Nyt lukema on sama, mutta miinusmerkkinen. On kuitenkin myös aloja joissa vienti edelleen vetää. Esimerkiksi turkiksia Suomi vie nyt enemmän kuin tietoliikennelaitteita. Toisaalta monet suomalaiset haluaisivat lakkauttaa koko turkisalan.

Tuotannon romahtaminen on hälyttävää. Sähkö- ja elektroniikkateollisuuden tuotanto tippui vuodessa peräti 23 %, teollisuuden kokonaistuotannon laskiessa 7,5 %. Irtisanomisista saamme lukea päivittäin. Helmikuussa työttömyysaste oli 9,1 %, kun se vuotta aiemmin oli 8,7. Työvoiman ulkopuolella olevien määrä on kasvanut 25 000:lla. Voidaan rehellisesti sanoa, että talouden elpymisestä ei Suomen osalta ole merkkejä.

Mitä siis tulisi tehdä? Aivan ensimmäisenä on tehtävä arvopäätöksiä. On päätettävä meneekö suomalaisten etu maailmanparannuksen ja imagon kiillotuksen edelle. Hallituksen taannoisessa kehyspäätöksessä kehitysavusta on tarkoitus karsia vuosittain 50–100 miljoonaa. Tästä huolimatta kehitysapuun menisi edelleen vuosittain lähes miljardi euroa. Suomi harrastaa kehitysapua myös humanitaarisen maahanmuuton muodossa. Myös tähän saattaa mennä jopa miljardi euroa vuosittain, tosin kustannuksia ei toistaiseksi ole haluttu tarkasti laskea. On vihdoinkin päätettävä siitä tuleeko Suomen jatkaa maailmanparannusta oman maan kansalaisia velkaannuttamalla ja verottamalla. Mielestäni näin ei tule tehdä. Varsinaisesta ja humanitaarisen maahanmuuton muodossa tapahtuvasta kotimaisesta kehitysavusta luopumisella Suomi voi vähentää menojaan mahdollisesti 2 miljardilla eurolla vuosittain.

Suomalaisten kannalta tarpeettomien menojen karsiminen ei kuitenkaan vielä riitä. Taloutemme ongelmat eivät johdu suhdanteista vaan nykypäivään sopimattomista rakenteista. Emme voi vain odottaa ja toivoa että kyllä se nousukausi taas tulee ja pelastaa. Ei ole odotettavissa samanlaista nousua joka nosti meidät aikoinaan 90-luvun lamasta. Nyt tarvitaan radikaaleja rakenteellisia uudistuksia etenkin yrittäjien aseman parantamiseksi. Konkurssilainsäädäntöä on uudistettava Yhdysvaltojen mallin mukaiseksi. Konkurssin tehnyttä henkilöä ei pidä kohdella kuin spitaalista, vaan konkurssi tulee ajatella arvokkaana kokemuksena. Moni liikeidea havaitaan toimimattomaksi vasta yrittämisen jälkeen. Heitä jotka yrittävät ja epäonnistuvat, tulisi lannistamisen sijaan rohkaista yrittämään uudelleen.

Yrittäjät ovat usein vaikeuksia kohdatessaan yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolella. Saattaa olla tilanteita, joissa yrityksen toiminta on suhdanteista johtuen järkevintä väliaikaisesti keskeyttää. Yrittäjä on kuitenkin tällöin saman ongelman edessä kuin töitä hakeva opiskelija – niin yrittäjä- kuin opiskelijastatuskin estävät usein sosiaaliturvan saamisen vaikka henkilö ilmoittautuisi työttömäksi työnhakijaksi ja pyrkisi aktiivisesti löytämään töitä. Yrittäjän on tällöin luovuttava yrittäjästatuksestaan ajamalla yrityksensä konkurssiin. Vastaavasti opiskelijan on luovuttava opiskelijastatuksestaan luopumalla oikeudestaan opiskella. Kummassakaan ei ole yhteiskunnan kannalta järkeä. Yhteiskunnan kannalta tulisi pikemminkin rohkaista yrittämään ja opiskelemaan palkkatyön ohessa. Työttömät työnhakijat, olivat sitten opiskelijoita tai yrittäjiä, tulisi asettaa samalle viivalle sosiaaliturvan suhteen. Mikäli henkilö etsii tosissaan palkkatyötä, ei pitäisi olla merkitystä sillä onko hänellä myös yrittäjä- tai opiskelijastatus.

Yrittäjien aseman lisäksi tulee parantaa myös yritysten asemaa. Virossa verotetaan ainoastaan niitä yrityksen rahaeriä, joita yritys käyttää muuhun kuin liiketoimintansa kehittämiseen. Tällaisia rahavirtoja ovat esimerkiksi bonukset ja osingot. Virossa ei ole tarvetta erilaisille investointeja edistäville verojärjestelyille, koska heidän yksinkertainen verojärjestelmänsä edistää jo lähtökohtaisesti investointeja. Pelot Viron yritysveromallin vaikutuksista ovat usein liioiteltuja ja vailla todellisuuspohjaa. Yrityksen tai sen omistajien intresseissä tuskin on kasata voittoja yritykseen ottamatta niitä ikinä yrityksestä ulos. Mikäli yritys taas päättää olla maksamatta yritysveroa ja käyttää voittonsa liiketoimintansa kehittämiseen, luo se sitä kautta työpaikkoja ja kasvattaa valtion tuloverokertymää. Tällöin, vaikka yritys ei maksakaan yritysveroa, maksavat sen palkkaamat uudet työntekijät tuloveroa.

Myös arvonlisäverotusta on uudistettava siten että verovelvollisuuden alaraja nostetaan vähintään 50 000 euroon, ja mielellään EU:n kaavailemaan 100 000:een. Suomen Pienyrittäjät ry on arvioinut että ALV:n alarajan nosto 50 000:een kasvattaisi valtion verotuloja pitkällä aikavälillä noin 700 miljoonalla eurolla vuosittain. Yhdessä Viron yritysveromallin kanssa nämä uudistukset parantaisivat huomattavasti pienten ja aloittelevien yritysten toimintaedellytyksiä vähentämällä byrokratiaa ja verotaakkaa.

Yritysverouudistuksen lisäksi on toteutettava yritystoimintaan liittyvä perintö- ja lahjaverouudistus. Perheyritysten liiton selvityksessä vertailtiin Suomea, Viroa ja Ruotsia mm. siinä miten nämä kohtelevat yrittäjiä sukupolvenvaihdoksessa. Suomi oli tässä selvä häviäjä perintö- ja lahjaverotuksen vuoksi. Ruotsi oli yllättäen tasoissa Viron kanssa sukupolvenvaihdoksen kustannuksia vertailtaessa. Suomessa sen sijaan pahimmassa tapauksessa jopa puolet yrityksen omasta pääomasta voidaan joutua jakamaan omistajille, jotta nämä kykenisivät maksamaan sukupolvenvaihdoksen yhteydessä kannettavat verot. Yrityksen pääoman myyminen taas alentaa yrityksen tuloksentekokykyä, mikä johtaa pitkäaikaiseen verotulojen tippumiseen kyseisen yrityksen osalta. Tuloksentekokyvyn heikkeneminen taas vaikuttaa suoraan yrityksen työllistämiskykyyn, ja pahimmassa tapauksessa yritys joutuu irtisanomaan työntekijöitään. On käsittämätöntä kuinka herkästi verottaja hakee Suomessa yrityksiä konkurssiin näiden ollessa hetkellisissä ongelmissa verovelkojen suhteen. Verot tulee toki maksaa ja lakeja noudattaa, mutta onko järkevää edelleen ajaa 90-luvun lama-ajan malliin elinkelpoisiakin yrityksiä konkurssiin? Epäonnista yrittäjää kohdellaan Suomessa edelleenkin kuin rikollista. Tästä on tultava loppu, mikäli Suomen talous halutaan saada kuntoon.

Yritysten toimintaedellytysten turvaamiseksi on tehtävä uudistuksia myös työmarkkinoille. Etenkin pienille yrityksille työntekijän palkkaaminen on suuri riski. Palkkausriskin pienentämiseksi työntekijöiden irtisanominen tulisi tehdä helpommaksi. Tällä tavalla alennettaisiin pienten yritysten kynnystä palkata työntekijöitä, ja samalla luonnollisesti parannettaisiin työnhakijoiden työllistymismahdollisuuksia. Vaikka saattaakin kuulostaa erikoiselta, on irtisanomisen helpottaminen itse asiassa työntekijöiden etu. Erityisen suuri riski pienille yrityksille on nuorten naisten palkkaaminen. Vanhemmuuden kustannukset tulisikin siirtää kokonaisuudessaan yhteiskunnalle, koska ei ole mitään kestävää perustetta sälyttää niitä työllistäville yrityksille.

Vaikka edellä olen luetellut jo useita radikaaleja keinoja taloutemme kohentamiseksi, eivät nämäkään vielä ole riittäviä. Toimenpiteitä tarvitaan vielä ainakin teollisuuspolitiikan, valtion omistajapolitiikan, koulutuspolitiikan ja maahanmuuttopolitiikan osa-alueilla. Suomi tarvitsee pienoisen vallankumouksen, jotta kaikki tarvittavat toimenpiteet saadaan tehtyä taloutemme rakenteiden korjaamiseksi. Vallankumous tulee toteuttaa sivistyneesti, äänestämällä Suomen kokonaisedun hahmottavia ehdokkaita niin nyt euro-, kuin vuoden päästä eduskuntavaaleissakin.

Aivan aluksi on kuitenkin lähdettävä liikkeelle tosiasioiden, eli talouden rakenteiden radikaalin uudistustarpeen, tunnustamisesta. Tästä uudistustarpeesta vallitsee onneksi nyt laaja yksimielisyys, vaikkakin uudistustarpeen laajuudesta on eri näkemyksiä. Seuraavassa vaiheessa meidän on päästävä yhteisymmärrykseen niistä keskeisimmistä arvoista joiden pohjalta lähdemme ongelmaa ratkaisemaan. Minun arvoni kiteytyvät kolmeen sanaan: oma kansa ensin.

Kolmas paikka on tipalla.

Noin kolmen vuoden ajan olen nyt kuunnellut vasemmistoliittolaisten tovereitteni länkytystä siitä kuinka katsomosta on helppo huudella ja mitä se on se vastuunkanto. Ennen eduskuntavaaleja Arhinmäki kumppaneineen vastusti EU:n tukipakettipolitiikkaa. Audikyydissä se muuttuikin hätään joutuneiden ihmisveljien auttamiseksi. Taittelen kammastani piikkejä, että milloin kehtaavat taas puhua saksalaisten pankkiirien pelastamisesta lapsiperheiden kustannuksella.

Jokainen puolue haluaa hallitukseen. Hallituksesta jäädään pois ainoastaan silloin, kun käy selväksi että omien arvojen mukaista politiikkaa ei tiettyjen puolueiden kanssa voi harjoittaa. Jotkut jäävät hallituksesta vaalien jälkeen, jotkut toiset juuri ennen. Hallituksella on nyt takanaan 112 kansanedustajaa. 112 on hätänumero, jonne soittamalla suottaapi olla, että saa ambulanssin joskus ihan oikeaankin osoitteeseen. (Tämä savolaisvitsi ymmärrettäneen ainakin Kymenlaaksossa, jonka hätäkeskuspalvelut siirtyivät Kuopioon.)

Vasemmistoliiton ero hallituksesta oli arvattavissa jo pitkään, ihan samalla tavoin kuin euron hajoaminenkin. Euro ei kuitenkaan ole hajonnut. Olisi kyllä, jos EU ei olisi alkanut rikkoa omia sääntöjään. EKP ryhtyi ostamaan kriisimaiden roskalainoja ja hyvin asiansa hoitaneet euromaat alkoivat rahoittaa itsensä tärviölle ajaneiden maiden talouksia. Jos olisi pelattu EU:n omien sääntöjen mukaan, ei näin olisi saanut menetellä. Ei jalkapallo-ottelunkaan sääntöjä muuteta, jos ennustettu lopputulos alkaa näyttää väärältä.

Kaikki tämä on minulle todiste siitä, että EU on ennen kaikkea poliittinen, ei taloudellinen projekti. Euro on sen poliittisen projektin tärkein symboli, ja siksi se halutaan pelastaa, vaikkei se taloudellisesti järkevää olisikaan. Euro voidaan pelastaa rakentamalla EU:sta liittovaltio, joka kerää yhteisesti verot ja määrittää jäsenvaltioittensa budjetit. Tätä ajavat EU:ssa ne puolueryhmät joihin Suomesta kuuluvat Kokoomus, demarit, Vihreät ja ennen kaikkea Keskusta. Keskustapuolueen edustama liberaalinen ALDE ryhmä on EU:n liittovaltion ylin kannattaja, sanoi Väyrynen mitä tahansa.

EU vaalien ennakkoäänestys alkaa reilun kuukauden kuluttua. Suomesta valitaan yhteensä 13 edustajaa. Gallupien mukaan Perussuomalaiset ja Keskusta kisaavat tasapäisesti 18 prosentin tuntumassa. 18 % tuo puolueelle kolme paikkaa Brysselissä. Tuntuma vaalikentiltä on sellainen, että meillä on kaksi ehdokasta, jotka keräävät enemmän ääniä kuin muut. En tietenkään paljasta ketkä ne kaksi ovat, mutta Perussuomalaisten kolmas paikka tulee todennäköisesti ratkeamaan hyvin pienen marginaalin varassa. Muutama tuhat äänestäjää ratkaisee saako a) Perussuomalaiset kaksi vai kolme meppiä ja b) kuka on se kolmas perussuomalainen, jos yleensä kukaan.

Olen alkanut harkita takinkääntöä. Aiemmin olen ollut sitä mieltä, että jos Suomi liittyy Natoon, palautan sotilaspassini läänin esikuntaan. Näkemykseni mukaan natojäsenyys kasvattaisi ääri-islamilaisen terrorin uhkaa Suomessa. Fakta on kuitenkin se, että jos puolustusvoimille ei anneta lisää rahaa asehankintoihin ja kertausharjoituksien järjestämiseksi muillekin kuin vain parille vapaaehtoiselle ylennyksen tavoittelijalle, ei Suomi enää kykene huolehtimaan koko maan puolustamisesta. Toinen vaihtoehto olisi Suojeluskuntatoiminnan kaltaisen järjestelmän herättäminen uudelleen henkiin. Toivon, että ei tarvitse takkia kääntää ja Suomi alkaa jälleen panostamaan maanpuolustukseen. Uhkakuvat eivät ole kaikonneet.

EUn suurimman arvon sanotaan olevan sen, että se on rauhanprojekti. EU maat eivät ole koskaan sotineet toisiaan vastaan. Ihan hienoa, mutta kuka uskoo, että Suomi ja Ruotsi olisivat hyökänneet toistensa kimppuun välittömästi, jos eivät vuonna 1994 olisi päättäneet liittyä Euroopan Unioniin? Ruotsi soti sekä Tanskaa, että Puolaa vastaan monta sataa vuotta, mutta 1800 luvulla se sitten loppui. Ei se ollut EU:n ansiota. Sveitsi ei ole ikinä kuulunut Euroopan Unioniin, eikä ole liittymässäkään, mutta ei sitäkään mikään sota tai valloitusinto ole koskaan uhannut. Toisaalta Neuvostoliiton voisi sanoa olleen rauhanprojektin. Ja jotkut näin sanoivatkin. Neuvostoliiton aikana venäläiset eivät hyökkäilleet tsetseenejä tai georgialaisia vastaan. Neuvostoliiton aikana Venäjä ei kaapannut osia Ukrainasta itseensä. Kenen mielestä Neuvostoliitto oli rauhan unioni? Ei EU:n kritisoiminen ole äärioikeistolaista sodanlietsomista, kuten ei ollut Neuvostoliitonkaan kritisoiminen. Molempia on kuulunut väitettävän.