Kuuden ikäinen tyttäreni on innostunut Barbie nukeista ja Monster High hahmoista. Uskon, että jokainen tietää mikä on Barbie, eli siis sellainen isorintainen, kapeauumainen ja pitkin säärin varustettu muotovalio. Oikeiden naisten joukossa sellaisia on noin yksi tuhannesta. Monster Highn maailma oli sen sijaan minulle täysin tuntematon, ennen kuin tyttäreni minut siihen perehdytti. Jos mahdollista, ovat Draculaura ja kumppanit vielä Barbieitakin epätodellisemman näköisiä. Paitsi että sen sankarit on myös varustettu täydellisellä kropalla, pukeutuvat ne kuin katuhuorat. Monster Highn maailma saa inspiraationsa kauhuelokuvista ja vampyyriromantiikasta, johon tyttömäisen romanttiset fantasiaseikkailut on saatanallisen ovelasti koukutettu. Monster High iskee tajuntaan muun muassa elokuvin, nukein, palapelein, vaattein, askartelulehtiöin, sekä tietokonepelein. Youtube on täynnä amerikkalaislapsien kuvaamia videoita siitä, kuinka itselle voi meikata oikeaoppisen hirviömaskin.
Oli pieni järkytys, kun vielä hetki sitten muumeja, Nalle Puhia, Bamsea ja Hello Kittyä rakastanut pikku tyttäreni heitti vanhat nukkensa pois. Sielun Veljien Peltirummun sanoitus aukesi minulle aivan uudella tavalla. Pikku Myyn ja Niisku Neidin tilalle astuivat nämä vampyyrin hampain varustetut pikkuhorot. Tästäkö se nyt sitten alkaa se itsensä viiltelyyn vielä kerran johtava tie, kun annan leikkiä noiden kevyesti okkultismin kanssa flirttailevien hahmojen kanssa? Tuleeko sille kymmenen vuoden päästä bulimia, kun amerikkalainen hapatus vääristää mielessä väikkyvää minäkuvaa samalla, kun amerikkalainen roskaruoka pyrkii vääristämään sitä oikeaa peilikuvaa ihan toisella tavoin väärään suuntaan?
Anoreksiasta ja bulimiasta puhutaan paljon. Syypääksi on nimetty vallitseva kauneusihanne, joka pursuaa median lukuisten tötteröiden välityksellä nuorten tyttöjen verkkokalvoille. Niille, joille ei tule syömishäiriöitä, tulee kuulemma muita mielenterveydellisiä ongelmia, tai jotenkin toisella tapaa minäkuva vääristyy, kun kroppa ei olekaan kuten Amerikan moneen kertaan leikellyillä tositeevee Barbieilla. Toisaalta positiivisena puolena mainittakoon yhä laajeneva fitness- ja muu urheiluharrastus, joka ei enää tähtää pelkkään laihuuteen, vaan ennemminkin muotoihin.
Koska olen miesasiamies, olen huolissani myös pojista. Heidän vääristyneistä ihanteistaan ei kukaan tunnu olevan huolissaan. Ja nyt en siis tarkoita sitä, että he eivät löydä Barbien muotoista tyttöystävää, vaan lattarintaisen, hammasraudoilla varustetun pissiksen, jonka perse pistää keulimaan ainoastaan mopon. Kyllähän tuostakin tietysti trauma syntyy, mutta miksi kukaan ei puhu pikkupoikien täysin epärealistisista seikkailuhahmonukeista ja niihin kytkeytyvistä elokuvista?
Missä olette tosielämässä tavanneet sellaisia miehiä, kuin miltä nämä Batmanit, Conanit ja muut Tarzanit näyttävät? Eihän oikea mies ole sellainen. Jos ette usko, niin käykää vilkaisemassa vaikka lähiöpubinne terassilta. Niin epärealistisen lihaksikkaita äijiä, kuin mitä noissa pojille suunnatuissa elokuvissa, sarjiksissa ja seikkailuhahmoissa esiintyy, ei oikeasti ole, paitsi kuin suunnilleen ehkä juuri se yksi tuhannesta. Sellaiseksi päätyminen vaatii paitsi poikkeuksellisen geneettisen perimän, niin myös mielettömän tarkan ruokavalion, sekä päivittäisen treenin.
Valitettavan moni poika kuvittelee, että vain supersankarin näköisenä mies kelpaa ja menestyy. Oikeakaan treeni ja ruokavalio eivät kuitenkaan auta kuin alkuun, sillä jossain vaiheessa vanhemmilta saadun perimän raja tulee vastaan. Terveissä elämäntavoissa ei ole mitään vikaa ja kannustankin kaikkia harjoittelemaan ja kiinnittämään huomiota siihen, mitä suuhunsa tunkee. Epäterveeksi homma menee siinä kohtaa, kun aletaan tavoitella sitä Flex Wheelerin kroppaa. Sellaiseksi ei perusjannu ruisleivän voimin kasva, ja siksi apuun otetaankin kasvuhormonit ja muut dopingaineet.
Moni kuvittelee, että doping on kilpaurheilun ongelma. Huippu-urheilussa doping on kuitenkin nykyään paljon harvinaisempaa, kuin Ben Johnssonin ja Martti Vainion aikoina, ja kun sitä on, on se kontrolloitua ja lääkärin valvomaa. Harrastelijoiden saleilla toimii kuitenkin täysin eri maailma. Siellä liikkuu venäläinen, ihmisen aivoista peräisin oleva kasvuhormoni, jonka käyttökertoja ja annoksia ei oikein kukaan valvo. Penkkipunnerrustulos kasvaa kohisten, mutta niin kasvaa sydänkohtauksenkin riski. Myös mieleen nämä aineet vaikuttavat. Anabolisten steroidien ja kasvuhormonin käyttö yhdistettynä alkoholiin, tekee supervoimat saaneesta villepetteristä aggressiivisen hirviön, joka elokuvista imetyn maailman innoittamana ratkaisee kaikki ongelmansa väkivallalla.
Minulla on koulukavereita, jotka joskus yläasteaikoina näihin kuvioihin sekosivat. Muutamat ovat olleet haudassa jo 90-luvun lopulta alkaen, ja ne jotka ovat pysyneet hengissä, ovat pääsääntöisesti mielenterveyspotilaita. Muutama hengissä ja tervepäisenä säilynyt, ei ilman kipuja enää edes kävele ja ehtymätön erektio on muuttunut ikuiseksi impotenssiksi.
Keväällä herätti kohua, kun Itella julkaisi Tom of Finland -aiheisen postimerkkisarjan. Joidenkin mielestä se oli sopimatonta, että homoja esiintyi postimerkeissä. Toiset taas pitivät sitä esimerkillisinä ja suvaitsevaisena asiana. Minua se homous itsessään ei juuri haitannut. Jos joku sellaisen merkin takapuolta haluaa nuoleskella, niin mikäs siinä. Sen sijaan se ”niissä merkeissä” esiintynyt miehen malli oli halventava ja epärealistinen. Jos oli pakko homoja postimerkkiin laittaa, niin olisi nyt sitten pantu edes sellaisia geelipäisiä sisustussuunnittelijoita, jollaisia ne useimmiten oikeasti ovat. Voin kuvitella millainen melu olisi feministien taholta noussut, jos Itellan merkeissä olisi kuvattu rietastelemassa yhtä epärealistisen muhkeasti varusteltuja lesboja. Naistahan siinä olisi halvennettu ja vääränlainen roolimalli nuorille tytöille annettu.
Juho Eerola 