Kaikissa tämän vuoden puolella julkaistuissa gallupeissa on Perussuomalaisten kannatus ollut nousussa. Luonnollisestikin se on mielestäni hyvä juttu. Viime kesästä lähtien kannatuksemme kuitenkin laski ja saavutti pohjakosketuksensa ennen vuodenvaihdetta.
Kun kannatus laski, olivat politiikan toimittajat ja aktiiviset somevastustajat viisaina tietämässä syyn. Heidän mukaan kannatuksemme laski viime syksynä siksi, koska emme olleet menneet hallitukseen kesällä 2011 (tämän päätöksemme jälkeen gallupkannatuksemme muuten oli historiallisen korkealla). Kannatuksemme laski viime kesästä lähtien myös mukamas siitä syystä, että vuosi sitten mies syrjäytti naisen eduskuntaryhmämme puheenjohtajana. Kannatuksemme laski edelleen myös kuulemma siksi, että vastustimme sukupuolineutraalia avioliittolakia joko liian yksimielisesti, tai vaihtoehtoisesti siksi ettemme saaneet Arja Juvosta kuriin. Myös persujen kansanedustajien jatkuvat törttöilyt julkisuudessa olivat kuulemma kannatuksemme laskun vauhdittajia. Näin, vaikka koko kesänä ja syksynä en noteerannut yhtään kohua. Silloin kun gallupkannatuksemme oli huipussaan, strippasivat eerolat ja hakkaraiset julkisuudessa yhtenään. Omissa joukoissa laskeneista galluptuloksista syytettiin Timo Soinia, joka mukamas esti maahanmuuttopolitiikan kritisoimisen, tai oli muuten vain väsynyt ja lihava itsevaltias.
Neljä vuotta sitten, kun gallupit vasta uumoilivat jytkyä, oli kannatuksemme osapuilleen samalla tasolla kuin nytkin. Silloin kaikkitietävät politiikan toimittajat muistuttelivat, että suosio perustui ainoastaan Timo Soiniin, jota ei voinut äänestää kuin Uudellamaalla. Vaaleissa emme pärjäisi, koska meillä ei ollut valtakunnallisesti tunnettuja nimiä. Tämä ajatus oli vuosituhannen suurin virhearvio suomalaisessa politiikassa, jos ei lasketa kepulaisen Matti Vanhasen näkemystä siitä, kuinka Kreikalle lainaaminen on hyvä bisnes. Perussuomalaisten riveissä oli vuosina 2003- 2008 tapahtunut jotain, mikä oli valtakunnan tason mediaihmisiltä jäänyt näkemättä. Puolueeseen oli liittynyt paljon uusia kykyjä, jotka olivat polkaisseet pystyyn paikallisyhdistyksiä kautta maan ja nousseet näkyviksi kuntapoliitikoiksi vuoden 2008 kuntavaaleissa. Jytky syntyi paikallisyhdistyksien innokkaan talkootyön tuloksena jalkatyönä ja toritapahtumissa. Eurokriisi ja maahanmuuton ongelmien realisoituminen, sekä Keskustan, Kokoomuksen ja SDP:n vaalirahakohut, jätevesiasetukset ja muut keplottelut olivat toki ne lopulliset oikeaan asentoon asettuneet tähdet, mutta jos ei joka vaalipiirissä olisi ollut hyviä ehdokkaita ja maan innokkainta talkooväkeä, ei kansalaisilla olisi ollut ketään, ketä äänestää.
Tässä on myös syy siihen, miksi kannatus alkoi viime kesänä laskea. Puolueeseen oli kevään 2011 vaalien jälkeen liittynyt entistä enemmän uutta väkeä. Oli loikattu kepusta, oli loikattu demareista ja oli tultu sekä kristillisistä että vassareista. Oli tultu täysin politiikan ulkopuoleltakin. Suurin osa toki aivan asiallista väkeä. Kunnallisvaaleissa 2012 valtuustoryhmämme kasvoivat räjähdysmäisesti, vaikka tulostamme (12,8 %) pilkattiin jytkyyn nähden. Vuoden 2008 kuntavaaleihin verraten kasvu oli kuitenkin hurja. Tätä kasvua emme saaneet pidettyä yhtä hyvin aisoissa, kuin eduskuntaryhmäämme, jonka hajoamista ennakoitiin julkisuudessa sen syntymisestä lähtien. Suurin toivein aloittaneiden valtuustoryhmien työtä leimasi keskinäinen riitely ja vallan tavoittelu läpi miltei koko Suomen. Ensimmäiset toisiin puolueisiin loikkaamiset ja valtuustoryhmistä erottamiset tapahtuivat alle puolen vuoden sisään vaalien tuloslaskennan selvittyä. Valtuustoryhmien lisäksi alkoi riitely myös paikallisyhdistyksissä ja piireissä. Liian moni halusi liian vähille paikoille. Ikiaikaiset puoluejyrät eivät halunneet antaa tilaa uusille kyvyille, ja uudet innokkaat voimat kokivat vanhan kaartin jarrumiehinä.
Lopullisesti kaikki eskaloitui kesäkuussa 2014 heti eurovaalien jälkeen, kun valitsimme ensimmäiset eduskuntavaaliehdokkaamme. Niille paikoille oli yksinkertaisesti liian monta halukasta. Sen sijaan että olisi käyty tukemaan niitä, jotka ehdolle tulivat valituiksi, alettiin heitä kampittamaan ja mustamaalaamaan. Paikalliselle maakuntalehdelle ei mikään ole herkullisempi uutisaihe, kuin persuista pois potkittu/ itse lähtenyt henkilö, joka sanoo ”suorat sanat” puolueen toiminnasta. Tämä ei ole noussut valtakunnan ykkösuutisaiheeksi missään vaiheessa, mutta paikallislehdissä idästä länteen ja etelästä pohjoiseen ovat perussuomalaisten kannattajat nyt viimeiset kaksi vuotta saaneet lukea äänestämiensä ihmisten keskinäisestä riitelystä, eroista ja erottamisista. – Eiväthän ne osaa muuta kuin riidellä keskenään, on moni kansalainen tuumannut ja kertonut kuukausittaisen gallupkyselijän soittaessa, että persuja en enää äänestä.
Osa kuntalaisten perussuomalaisille antamien äänien avulla valtuustoon ja lautakuntiin valituista henkilöistä on loikannut muihin puolueisiin. Ipuun ja Muutokseen menneet ovat päässeet eduskuntavaaliehdokkaiksi, Kepuun ja Kokoomukseen loikanneet yleensä eivät. Galluptulosten perässä oleva ryhmä ”muut”, ei kuitenkaan ole lyhennys puolueesta nimeltä Muutos 2011, vaan se noin yhden prosentin kannatus koostuu osapuilleen kymmenestä puolueesta joita äänestämällä ei mitään muutosta koskaan tule. Persuista isompiin puolueisiin loikanneiden kyläpäälliköiden tie politiikassa on käytännössä nyt loppu. Parin vuoden sisään he huomaavat sen itsekin ja muistavat miksi joskus aikoinaan olivat persuihin siirtyneet.
Perussuomalaisten aatteessa ei ole perussuomalaisittain orientoituneen ihmisen kannalta mitään vikaa. Lukekaa puolueen ohjelmat ajatuksella ja katsokaa miten eduskunnassa on äänestetty ja millaisia lakialoitteita ja muita valtiopäivätoimia on tehty. Se on pidetty, mikä on luvattu. Ainoa vika on meissä itsessämme ja huonossa kyvyssä sietää toisiamme, paikallisesti.
Pahimmat riidat ovat häirinneet ratkaisevasti myös puoluehallituksen ja puoluetoimistonkin työtä. Muutamia henkilöitä on jouduttu erottamaan koko puolueestakin. Näitä ei ikinä tee mielellään, mutta kun riitaa pannaan poikki, on silloin yleensä joku laitettava seinää vasten. Sen arvaileminen, kumpi osapuoli on enemmän vikapää, on usein mahdotonta.
Jos Perussuomalaisten kannatus vielä kääntyy laskuun ennen eduskuntavaaleja, on syynä paikallinen taso, eikä niinkään puolueen johdon tai eduskuntaryhmän toiminta. Tästä syystä se neljä vuotta sitten nousikin. Uskallan sanoa näin, koska olen sekä puolueen johdossa, että eduskuntaryhmässä (ainakin vielä hetken), kuin myös paikallisellakin tasolla toimiva aktiivi. Ja tämä ei tarkoita sitä, etteikö puolueen johdollakin olisi parannettavaa, tai etteikö eduskuntaryhmä voisi olla vieläkin ärhäkämpi, tai että puoluetoimistossa ja ohjelmatyössä kaikki muka olisi täysin kunnossa. Parantamisen varaa on aina ja kaikkialla, mutta minun arvioni mukaan suurin ongelmamme meillä on silloin, kun minä tulen Helsingistä Kotkaan.
En halua nähdä enää yhtään maakuntalehtijuttua siitä, kuinka Keski- Öllölän Persussuomalaiset kunnanvaltuutetut ovat loikanneet johonkin toiseen puolueeseen, tai erottaneet jonkun puolueveljensä. En halua lukea yksiäkään ”suoria sanoja”, että kuinka muka joku toinen persu esti jonkun toisen pääsyn piirin varapuheenjohtajaksi, tai eduskuntavaaliehdokkaaksi. Näillä teemoilla saa kyllä isoja otsikoita maakuntatasolla, mutta puolueen (saati isänmaan) etu ne eivät ole. Kestäkää nyt perkeleet se, ettette aina tule itse valituiksi joka paikkaan. Olenko minä itkenyt sitä, että Pirkko Mattila voitti minut räkäisesti kun hallintovaliokuntaan valittiin puheenjohtajaa kesällä 2012, tai kun Jari Lindström voitti minut yhdellä äänellä Kymen piirin puheenjohtajasta äänestettäessä. Loikkasiko Jussi Halla-aho, kun häntä ei valittu eurovaaliehdokkaaksi vuonna 2009? Kun kestää tappioita, kestää voittojakin.