Nousee gallup, laskee gallup

Kaikissa tämän vuoden puolella julkaistuissa gallupeissa on Perussuomalaisten kannatus ollut nousussa. Luonnollisestikin se on mielestäni hyvä juttu. Viime kesästä lähtien kannatuksemme kuitenkin laski ja saavutti pohjakosketuksensa ennen vuodenvaihdetta.

Kun kannatus laski, olivat politiikan toimittajat ja aktiiviset somevastustajat viisaina tietämässä syyn. Heidän mukaan kannatuksemme laski viime syksynä siksi, koska emme olleet menneet hallitukseen kesällä 2011 (tämän päätöksemme jälkeen gallupkannatuksemme muuten oli historiallisen korkealla). Kannatuksemme laski viime kesästä lähtien myös mukamas siitä syystä, että vuosi sitten mies syrjäytti naisen eduskuntaryhmämme puheenjohtajana. Kannatuksemme laski edelleen myös kuulemma siksi, että vastustimme sukupuolineutraalia avioliittolakia joko liian yksimielisesti, tai vaihtoehtoisesti siksi ettemme saaneet Arja Juvosta kuriin. Myös persujen kansanedustajien jatkuvat törttöilyt julkisuudessa olivat kuulemma kannatuksemme laskun vauhdittajia. Näin, vaikka koko kesänä ja syksynä en noteerannut yhtään kohua. Silloin kun gallupkannatuksemme oli huipussaan, strippasivat eerolat ja hakkaraiset julkisuudessa yhtenään. Omissa joukoissa laskeneista galluptuloksista syytettiin Timo Soinia, joka mukamas esti maahanmuuttopolitiikan kritisoimisen, tai oli muuten vain väsynyt ja lihava itsevaltias.

Neljä vuotta sitten, kun gallupit vasta uumoilivat jytkyä, oli kannatuksemme osapuilleen samalla tasolla kuin nytkin. Silloin kaikkitietävät politiikan toimittajat muistuttelivat, että suosio perustui ainoastaan Timo Soiniin, jota ei voinut äänestää kuin Uudellamaalla. Vaaleissa emme pärjäisi, koska meillä ei ollut valtakunnallisesti tunnettuja nimiä. Tämä ajatus oli vuosituhannen suurin virhearvio suomalaisessa politiikassa, jos ei lasketa kepulaisen Matti Vanhasen näkemystä siitä, kuinka Kreikalle lainaaminen on hyvä bisnes. Perussuomalaisten riveissä oli vuosina 2003- 2008 tapahtunut jotain, mikä oli valtakunnan tason mediaihmisiltä jäänyt näkemättä. Puolueeseen oli liittynyt paljon uusia kykyjä, jotka olivat polkaisseet pystyyn paikallisyhdistyksiä kautta maan ja nousseet näkyviksi kuntapoliitikoiksi vuoden 2008 kuntavaaleissa. Jytky syntyi paikallisyhdistyksien innokkaan talkootyön tuloksena jalkatyönä ja toritapahtumissa. Eurokriisi ja maahanmuuton ongelmien realisoituminen, sekä Keskustan, Kokoomuksen ja SDP:n vaalirahakohut, jätevesiasetukset ja muut keplottelut olivat toki ne lopulliset oikeaan asentoon asettuneet tähdet, mutta jos ei joka vaalipiirissä olisi ollut hyviä ehdokkaita ja maan innokkainta talkooväkeä, ei kansalaisilla olisi ollut ketään, ketä äänestää.

Tässä on myös syy siihen, miksi kannatus alkoi viime kesänä laskea. Puolueeseen oli kevään 2011 vaalien jälkeen liittynyt entistä enemmän uutta väkeä. Oli loikattu kepusta, oli loikattu demareista ja oli tultu sekä kristillisistä että vassareista. Oli tultu täysin politiikan ulkopuoleltakin. Suurin osa toki aivan asiallista väkeä. Kunnallisvaaleissa 2012 valtuustoryhmämme kasvoivat räjähdysmäisesti, vaikka tulostamme (12,8 %) pilkattiin jytkyyn nähden. Vuoden 2008 kuntavaaleihin verraten kasvu oli kuitenkin hurja. Tätä kasvua emme saaneet pidettyä yhtä hyvin aisoissa, kuin eduskuntaryhmäämme, jonka hajoamista ennakoitiin julkisuudessa sen syntymisestä lähtien. Suurin toivein aloittaneiden valtuustoryhmien työtä leimasi keskinäinen riitely ja vallan tavoittelu läpi miltei koko Suomen. Ensimmäiset toisiin puolueisiin loikkaamiset ja valtuustoryhmistä erottamiset tapahtuivat alle puolen vuoden sisään vaalien tuloslaskennan selvittyä. Valtuustoryhmien lisäksi alkoi riitely myös paikallisyhdistyksissä ja piireissä. Liian moni halusi liian vähille paikoille. Ikiaikaiset puoluejyrät eivät halunneet antaa tilaa uusille kyvyille, ja uudet innokkaat voimat kokivat vanhan kaartin jarrumiehinä.

Lopullisesti kaikki eskaloitui kesäkuussa 2014 heti eurovaalien jälkeen, kun valitsimme ensimmäiset eduskuntavaaliehdokkaamme. Niille paikoille oli yksinkertaisesti liian monta halukasta. Sen sijaan että olisi käyty tukemaan niitä, jotka ehdolle tulivat valituiksi, alettiin heitä kampittamaan ja mustamaalaamaan. Paikalliselle maakuntalehdelle ei mikään ole herkullisempi uutisaihe, kuin persuista pois potkittu/ itse lähtenyt henkilö, joka sanoo ”suorat sanat” puolueen toiminnasta. Tämä ei ole noussut valtakunnan ykkösuutisaiheeksi missään vaiheessa, mutta paikallislehdissä idästä länteen ja etelästä pohjoiseen ovat perussuomalaisten kannattajat nyt viimeiset kaksi vuotta saaneet lukea äänestämiensä ihmisten keskinäisestä riitelystä, eroista ja erottamisista. – Eiväthän ne osaa muuta kuin riidellä keskenään, on moni kansalainen tuumannut ja kertonut kuukausittaisen gallupkyselijän soittaessa, että persuja en enää äänestä.

Osa kuntalaisten perussuomalaisille antamien äänien avulla valtuustoon ja lautakuntiin valituista henkilöistä on loikannut muihin puolueisiin. Ipuun ja Muutokseen menneet ovat päässeet eduskuntavaaliehdokkaiksi, Kepuun ja Kokoomukseen loikanneet yleensä eivät. Galluptulosten perässä oleva ryhmä ”muut”, ei kuitenkaan ole lyhennys puolueesta nimeltä Muutos 2011, vaan se noin yhden prosentin kannatus koostuu osapuilleen kymmenestä puolueesta joita äänestämällä ei mitään muutosta koskaan tule. Persuista isompiin puolueisiin loikanneiden kyläpäälliköiden tie politiikassa on käytännössä nyt loppu. Parin vuoden sisään he huomaavat sen itsekin ja muistavat miksi joskus aikoinaan olivat persuihin siirtyneet.

Perussuomalaisten aatteessa ei ole perussuomalaisittain orientoituneen ihmisen kannalta mitään vikaa. Lukekaa puolueen ohjelmat ajatuksella ja katsokaa miten eduskunnassa on äänestetty ja millaisia lakialoitteita ja muita valtiopäivätoimia on tehty. Se on pidetty, mikä on luvattu. Ainoa vika on meissä itsessämme ja huonossa kyvyssä sietää toisiamme, paikallisesti.

Pahimmat riidat ovat häirinneet ratkaisevasti myös puoluehallituksen ja puoluetoimistonkin työtä. Muutamia henkilöitä on jouduttu erottamaan koko puolueestakin. Näitä ei ikinä tee mielellään, mutta kun riitaa pannaan poikki, on silloin yleensä joku laitettava seinää vasten. Sen arvaileminen, kumpi osapuoli on enemmän vikapää, on usein mahdotonta.

Jos Perussuomalaisten kannatus vielä kääntyy laskuun ennen eduskuntavaaleja, on syynä paikallinen taso, eikä niinkään puolueen johdon tai eduskuntaryhmän toiminta. Tästä syystä se neljä vuotta sitten nousikin. Uskallan sanoa näin, koska olen sekä puolueen johdossa, että eduskuntaryhmässä (ainakin vielä hetken), kuin myös paikallisellakin tasolla toimiva aktiivi. Ja tämä ei tarkoita sitä, etteikö puolueen johdollakin olisi parannettavaa, tai etteikö eduskuntaryhmä voisi olla vieläkin ärhäkämpi, tai että puoluetoimistossa ja ohjelmatyössä kaikki muka olisi täysin kunnossa. Parantamisen varaa on aina ja kaikkialla, mutta minun arvioni mukaan suurin ongelmamme meillä on silloin, kun minä tulen Helsingistä Kotkaan.

En halua nähdä enää yhtään maakuntalehtijuttua siitä, kuinka Keski- Öllölän Persussuomalaiset kunnanvaltuutetut ovat loikanneet johonkin toiseen puolueeseen, tai erottaneet jonkun puolueveljensä. En halua lukea yksiäkään ”suoria sanoja”, että kuinka muka joku toinen persu esti jonkun toisen pääsyn piirin varapuheenjohtajaksi, tai eduskuntavaaliehdokkaaksi. Näillä teemoilla saa kyllä isoja otsikoita maakuntatasolla, mutta puolueen (saati isänmaan) etu ne eivät ole. Kestäkää nyt perkeleet se, ettette aina tule itse valituiksi joka paikkaan. Olenko minä itkenyt sitä, että Pirkko Mattila voitti minut räkäisesti kun hallintovaliokuntaan valittiin puheenjohtajaa kesällä 2012, tai kun Jari Lindström voitti minut yhdellä äänellä Kymen piirin puheenjohtajasta äänestettäessä. Loikkasiko Jussi Halla-aho, kun häntä ei valittu eurovaaliehdokkaaksi vuonna 2009? Kun kestää tappioita, kestää voittojakin.

Vastineeni Nazima Razmayerille.

Nazima Razmyar syytti 15.1 julkaistussa blogikirjoituksessaan minua vihan ja pelon lietsonnasta muslimeja kohtaan. Razmayer ei kuitenkaan sen tarkemmin yksilöinyt, mikä aiemmissa kirjoituksissani muka sitä vihaa ja pelkoa lietsoi. Tuon kaltainen rivien välistä vihjaileminen on omiaan kasvattamaan perussuomalaisiin kohdistunutta uhkaa, josta viimeisimmät todisteet ovat puolueemme Helsingin toimistoon tapahtuneet hyökkäykset, sekä europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon saama uhkaus.

Nazima Razmayer myös väittää, että en ole esittänyt mitään ratkaisuja maahanmuuton ongelmiin, tai osoittanut myötätuntoa Pariisin iskujen uhreja kohtaan. Tämä on suoranainen valhe. Jokainen voi lukea edellisen blogitekstini, johon Razmayer ilmeisesti viittaa ja kyllä siellä nyt ainakin ratkaisuja on, jos sitten sen myötätunnon ehkä rivien välistä joutuukin hakemaan.

Razmayer kirjoittaa aivan oikein, että ei ole olemassa tilastoja uskonnollisten ryhmien välisistä tulonsiirtojen saajista. Kansanedustaja Mikael Jungnerin (sd.) avustajana Razmayer on varmasti kuitenkin hyvin perillä eri väestöryhmien, myös maahanmuuttajien, työllisyyteen liittyvistä ongelmista. Razmayerin työpaikan tietopalvelusta tämmöisetkin tilastot nimittäin löytyvät. Jos tiedämme, että maasta x Suomeen muuttaneiden henkilöiden työttömyysprosentti on 70 ja jos edelleen tiedämme mitä uskonnollista ideologiaa 100 prosenttia kyseisestä maasta tänne saapuneista henkilöistä kannattaa, niin asioiden yhteen laskemisessa ei kovin kummoista hoksnokkaa tarvita.

Kun baskien terroristijärjestö ETA ja Irlannin Tasavaltalaisarmeija aikoinaan tekivät väkivaltaisia iskuja, ei kenelläkään ollut tarvetta muistuttaa, että kaikki baskit, tai irlantilaiset eivät ole terroristeja. Ihmiset ymmärsivät tämän muutenkin. Myös vasemmistolaiset Punainen armeijakunta (Baader-Mainhoff) ja Punaiset prikaatit iskivät ympäri Eurooppaa, eikä tekoja silti yleistetty koko poliittiseen vasemmistoon. Nyt kun islamistisen ideologian omaavat henkilöt kasvattavat valtaansa Suomessakin, on joillakin poliittisilla tahoilla hirmuinen tarve korostaa jokaisen islamisti-iskun yksityisluonnetta ja muunneltua totuutta kertoen vierittää vastuuta jopa karjalaistytöille. Samaan aikaan muutaman vuoden takainen hirmuteko Norjassa, tai joku Jyväskylän kirjastopuukotus niputetaan surutta samaan yhteyteen tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa parlamentaarisesti ajavien kanssa. Jostain syystä terroritekoihin suhtaudutaan kovin eri tavoin, tekijästä riippuen.

Näyttää siltä, että jihadistit ja demarit tarvitsevat toisiaan. Aina kun jihadistit iskevät jossain päin Eurooppaa, kiirehtivät demarit lausumaan jotakin siitä, kuinka äärioikeisto käyttää tilannetta nyt hyväkseen. Tällä äärioikeistolaiseksi leimaamisella demarit levittävät pelkoa ja epävarmuutta, sekä koettavat paikata omia laskeneita kannatuslukujaan.

Omassa kirjoituksessani esitin konkreettisia keinoja islamismin uhkien ehkäisemiseksi Suomessa. Olen vastaavia esittänyt jo aiemminkin. Mihinkään niistä Razmayer ei tarttunut. SDP on puolueena eniten vastuussa siitä, että Suomen kehitys monikultturisoitumisessa on edennyt samaan pelottavaan suuntaan kuin muuallakin Euroopassa. Razmayerillä ei ole ratkaisuja tähän. Aiemmin on esitetty kotouttamiseen käytettävän rahan lisäämistä. Se ei ole auttanut muualla Euroopassa ja nyt alkavat Suomessa olla rahat lopussa. Tarvitaan niitä keinoja, joita Perussuomalaiset ovat esittäneet.

Je suis caricature

Ranskassa tammikuun alussa tapahtunut terroriteko on tuorein todiste islamistien kasvaneesta vaikutusvallasta Euroopassa. Kyseessä oli julma isku sananvapautta ja länsimaista demokratiaa kohtaan. Isku ei ollut ensimmäinen, eikä vielä viimeinenkään, joka voidaan islamistien nimiin liittää. Pitkin Euroopan suurkaupunkeja yhtä mittaa jatkuva lähiömekkalointi on osa samaa valitettavaa ilmiötä.

Suomi on ottanut humanitäärisiin syihin vedoten pakolaisia Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueilta yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Oireilu näkyy jo täälläkin. Suomessa syntyneet toisen polven tulijat ovat osallistuneet nuorisomekkalointiin Helsingissä ja onpa osa lähtenyt Syyriaan ja Somaliaan sotimaankin. Terrorijärjestöille myös kerätään rahaa Suomesta. Vakavan terrori-iskun uhka kasvaa täälläkin.

Suurin osa Suomen muslimeista ei ole terroristeja, vaan he elävät rauhallista elämää pääasiassa tulonsiirtojen varassa. He kuitenkin ovat hiljaa, eivätkä tuomitse uskonveljiensä pahoja tekoja. Suurin osa Suomen poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kermasta taas väittää maamme muslimimaahanmuuttajien ongelmien johtuvan suomalaisten nuivasta asenteesta erilaisuutta kohtaan. Tämä ei voi pitää paikkaansa, sillä niissä maissa joissa näiden islamistien juuret ovat, on ihmisten tilanne vieläkin huonompi. Voisikohan olla niin, että ongelmien aiheuttaja onkin juuri heidän oma mielipuolinen tapansa tulkita ideologiaa nimeltä islam?

Suomessa näistä tietyistä ilmansuunnista tulleiden ihmisten määrä on onneksi vielä vähäinen. Muualla Euroopassa nähty kehitys voidaan ehkä estää lopettamalla niin kutsuttu humanitäärinen maahanmuutto kyseisiltä alueilta. Edelleen kaikilta humanitäärisin syin Suomeen otetuilta henkilöiltä tulee poistaa oleskelulupa ja sosiaalituet, jos heidän havaitaan matkailleen kriisialuilla, tai lähettävän sinne rahaa. Pakolaisstatusta ei tarvitse henkilö, joka sota-alueelle matkustaa, eikä toimeentulotukea sellainen, jolla on varaa sitä maasta pois lähettää. Edelleen tulee huolehtia siitä, että näiltä alueilta tulleet maahanmuuttajat eivät siirry asumaan samoihin lähiöihin, vaan että heidät sitoutetaan myös syrjä -Suomeen. Tämä, jos mikä kotouttaisi ja saisi unohtamaan vanhat tavat.

Perussuomalaisia lukuun ottamatta ei mikään maamme eduskuntaan viime vaaleissa nousseista puolueista ole pyrkinyt saamaan muutosta vallitsevaan kehitykseen. Päinvastoin puolueiden tavoitteissa on näyttänyt olevan Suomen vieminen samalle vaaralliselle uralle muiden Euroopan maiden kanssa. Keskustan entinen puheenjohtaja Matti Vanhanen pyysi pääministerinä ollessaan anteeksi, kun Suomen Sisu niminen kansalaisjärjestö aikoinaan julkaisi pilakuvia profeetta Muhammedista. Pitäisiköhän Vanhasen nyt pyytää anteeksi sitä anteeksipyyntöään?

Viime päivinä on herännyt keskustelua myös siitä, tulisiko taiteilijoiden pidättäytyä tekemästä pilaa niistä arvoista, joista jotkut verisesti loukkaantuvat. Tällä logiikalla eräs Charlie (Chaplin) olisi joutunut jättämään Hitleriä parodioivan Diktaattorinsa tekemättä. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen oli maamme ensimmäinen taiteen keinoin monikulttuurisuutta arvostellut henkilö. Kiitokseksi tästä uran uurtamisesta antoi Helsingin Sanomat Karille potkut. Pahuudelle ja suvaitsemattomuudelle on osattava nauraa. Paras ase kiihkoaatteita kohtaan on juuri niiden naurunalaiseksi saattaminen.