Leijonan puolesta.

Olin sattumalta Ruokolahdella, kun kuulin kansanedustaja Olli Immosen purkauksesta monikulttuurisuutta vastaan. Ollin postauksesta tulikin sitten tämän kesän Ruokolahden leijona, eli mediakohu siitä onko leijonaa olemassa vai ei, ja jos on, niin mistä se on tullut ja mitä sille tulisi tehdä. Pitkälti samaan johtopäätökseen asiasta näytti tulleen myös Arto Luukkanen. Ruokolahden leijonan jäljissä on sitten myöhemmin seurattu muun muassa Liekki sonnia.

Suomessa on taisteltu nuorisotyöttömyyttä vastaan ja tasa-arvon puolesta. Monien muidenkin asioiden edestä on käyty yhteiseen rintamaan. Punavihreä vasemmisto huutaa likipitäen joka vappu ja itsenäisyyspäivä luokkasotaa ja joskus ei pelkkä huuto ole riittänyt, vaan aitaakin on kaatunut. Miksi ihmeessä Immosen sodanjulistus monikulttuuria vastaan sai ison osan kansaa vainoamaan Ruokolahden leijonaa?

Hölmöimmät ymmärsivät Immosen sodanjulistuksen siten, että halutaan taistella erivärisiä ihmisiä vastaan. Tätä sanomaa sitten lietsottiin mediassa johtavien oppositiopoliitikkojen voimin. Fiksuimmat ymmärsivät, että tästä ei ole kyse. Poliittiseen retoriikkaan on aina kuulunut sotaisuus, aina vaalitaistelusta alkaen.

Mitä vastaan sitten taistellaan, kun taistellaan monikulttuurisuutta vastaan. Ainakaan ei taistella erilaisen geneettisen perimän omaavia ihmisiä vastaan. Ei myöskään taistella pitsaa, tai tangoa vastaan. Ei edelleenkään sitä, että Hans Gutzeit tulee perustamaan firman, tai Mannerheim pelastamaan maan. Monikulttuurisuus on aate, joka estää maahanmuuttajia sulautumasta suomalaisiksi siten, kuten suomalaiset sata vuotta sitten sulautuivat amerikkalaisiksi.

Monikulttuurisuuden aatteeseen kuuluu se, että yhteisin verovaroin ylläpidetään toiseutta. Tätä on esimerkiksi maahanmuuttajien oman kielinen opetus. Samaan aikaan tuskaillaan suomen opetuksen puutteellisuutta ja resurssien vähäisyyttä. Kuinka monenteen sukupolveen saakka tätä omaa kieltä on opetettava? Monikulttuurisuusideologia aiheuttaa siis sen, että maahanmuuttajat eivät sulaudu osaksi kantaväestöä ja sen valtavirtaa, vaan muodostavat yhä kasvavia vähemmistöjen enklaaveja valtaväestön sisälle.

Esimerkkejä monikulttuurisista maista ovat likipitäen kaikki Afrikan ja lähi- idän maat, joissa yhdessä valtiossa harjoitetaan useita eri uskontoja ja puhutaan joskus jopa kymmeniä eri kieliä. Sisällissodan kaltainen tila on saattanut jatkua jo useita kymmeniä vuosia. Kehitysavusta on siellä ollut lähinnä se hyöty, että joka sukupolven jälkeen on aina miljoonia uusia avustettavia. Mitkään rakenteet eivät kuitenkaan muutu, ennen kuin saadaan aikaan etnisesti yhtenäisiä kansallisvaltioita.

Amerikan maita moni pitää onnistuneina esimerkkeinä monikulttuurisuudesta. En edes viitsi muistuttaa, miten siellä on maahanmuuttajien tähden käynyt alkuperäiskansalle. En myöskään jaksa raportoida lukuisista etnisistä jännitteistä, joita osapuilleen kaikissa Amerikan maissa on. Sekä pohjois-, että etelä- Amerikka toimivat kuitenkin paremmin kuin Afrikka ja lähi- idän maat. Ne eivät silti varsinaisesti ole monikulttuurisia, vaan koostuvat useista eri maahanmuuttajaryhmistä, jotka ovat vuosisatojen aikana sekoittuneet pääsääntöisesti ihan uusiksi kansakunniksi. Niissä osin Kanadaa, USA:ta ja esimerkiksi Argentiinaa, joissa eri maista muuttaneet kristityt eurooppalaiset ovat muodostaneet omia yhteisöjään, pelaa homma aika ajoin hienosti. Siellä ei ole harrastettu monikulttuurisuuspolitiikkaa, vaan annettu kansojen sulautua toisiinsa.

Aasiassa nähdään sama kehitys. Ne maat, jotka ovat etnisesti yhtenäisimpiä, pärjäävät parhaimmin. Mainitsen esimerkkinä Japanin, joka ei salli minkäänlaista monikulttuurisuutta, vaan on aina noudattanut tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ja jopa vaatinut tulijoiden nimien muokkaamista japanilaisiksi. Poikkeuksen muodostaa Pohjois-Korea, joka on pilalla äärivasemmiston harjoittaman diktatuurin tähden.

Euroopassa perinteinen esimerkki monikulttuurisesta valtiosta on entinen Jugoslavia, joka sijaitsi osin samalla alueella kuin vieläkin entisempi Itävalta-Unkari. Minun historiantuntemukseni mukaan niitä vaivasivat samantyyppiset etniset ongelmat, kuten Afrikankin maita. Uudempia esimerkkejä löytyy läntisestä Euroopasta, jossa monikulttuurisuus on tuontitavaraa ja jonkinlainen itsetuhoinen anteeksipyyntö aiemmin harjoitetusta siirtomaapolitiikasta, sekä 1930-luvun äärikansallismielisyydestä. Tulee mieleen juoppo, joka raitistuttuaan pilaa elämänsä hurahtamalla johonkin uskonlahkoon. Jos katsoitte mitä tahansa uutislähetystä immoskohun aikoihin, niin kaikki sen jälkeen Euroopasta kerrotut uutiset sekä ylellä, että maikkarilla liittyivät Isikseen, Välimeren pakolaisvirtoihin, Englannin kanaaliin, Unkarin ja Serbian väliseen aitaan, ynnä muihin monikulttuurisuuden lieveilmiöihin.

Monikulttuurisuus on siis aate, jota vastaan ei joidenkin mielestä saa taistella, koska siinä ei muka ole mitään pielessä. Monikulttuurisuuden vastustaminen on monikulttuurisuususkovaisten mukaan fasismia ja rasismia, josta pitää sanoutua irti. Ajatusmalli on sukua sille, että ennen vanhaan ei Neuvostoliitossa ollut mikään pielessä ja sitä ei sopinut kritisoida. Neuvostoliitto oli useiden kansojen muodostama monikulttuurinen hökötys, jolle lopulta kävi ansionsa mukaan. Suomessa oli Neuvostoliiton kannattajia ja minun tulkintani mukaan ne ovat pitkälti samaa jengiä, jotka nyt ovat korvanneet neuvostouskonsa monikulttuurisuususkonnolla.

Itse taistelen yhtenäisen kansallisvaltion puolesta, jota saa rakentaa millaisella geeniperimällä hyvänsä. Annetaan leijonan elää.

Mainokset