SDP:n vaalilupaukset tuskin toteutuvat.

Maanantaina 25.3 katsoin suurella mielenkiinnolla Ylen SDP päivän päälähetyksen. Olihan siellä haastattelussa gallupien mukaisesti Suomen seuraavaksi pääministeriksi nostettu demaripomo Antti Rinne.

Koko kuluneen neljän vuoden ajan on SDP:n politiikan punaisena lankana ollut hallituksen politiikan arvostelu. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta tai outoa. Näin oppositiopuolueen kuuluukin menetellä, ja näinhän Perussuomalaisetkin on toiminut aina siitä saakka, kun puolueemme johdossa tapahtunut tervehtyminen aiheutti sen, että meidät heitettiin Sipilän ja Orpon hallituksesta ulos.

Demareiden oppositiotoiminnassa on kuitenkin pari muttaa, jotka puuttuvat vastuullisemmilta puolueilta.

Ensinnäkin, SDP oli mukana hallituksessa vuosina 2011-2015 ja Antti Rinne itse toimi loppuajan valtionvarainministerinä. Eli valtion ylimpänä kirstunvartijana oli nykyinen kaiken lupailija Rinne. Miksi hän ei silloin toteuttanut esimerkiksi niitä samoja eläkelupauksiaan, joita nyt antaa ja miksi kuntien valtionosuuksia leikattiin ennätysmäärä?

Kun olen tätä demareilta itseltään kysynyt, on vastaus aina tullut kuin yhdestä suusta, ja se vastaus on ollut Kokoomus. Kokoomus kuulemma oli niin vahva, ja sai tukea muilta hallituspuolueilta (RKP, KD, Vihreät), että oli pakko leikata, eikä millään voinut antaa rahaa muuta kuin korkeintaan Kreikkaan.

Uskon selityksen. Sellainen se Kokoomus on. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että nyt demarit kuitenkin ovat arvostelleet jopa Perussuomalaisia hallituksen ”köyhää kurittavista” leikkauksista, kun sen niukat kaksi vuotta saimme sinistyneiden ministereiden komennuksessa siellä nappia painaa. Yhtä vahvahan se Kokoomus on edelleenkin ollut. Kepu ja Siniset tukenaan. Me sentään yritimme vaihtaa ministereitä.

Toinen seikka, mikä Rinteen toiminnassa on kiinnittänyt huomiota, on se, että hän on luvannut perua väistyvän hallituksen huonot päätökset.

Olen samaa mieltä. Aktiivimalli ei toimi ja vielä huonommin toimii taksilaki. Ne joutaisikin perua. Etenkin tuosta taksilaista olen katkera. Sen puolesta piti äänestää, ettei olisi lennetty puolueesta ulos ennen kuin saimme johtoa vaihdettua. Sama hallintorekisterin kanssa.

Vaan kenen kanssa Rinne nämä huonot päätökset peruu?

Antti Rinne ja SDP ovat ilmoittaneet, että Perussuomalaiset ei mahdu heidän kanssaan samaan hallitukseen. Myöskään Orvon Kokoomus, tai Sipilän Keskusta eivät kuulemma kelpaa. Ja sivumennen sanoen, Orpo ja Sipilä eivät muuten peruisi yhtään nyt neljän vuoden aikana hallituksessa tekemäänsä lakia.

SDP:lle kelpaavat Vihreät ja Vasemmistoliitto. Näiden kolmen puolueen yhteenlaskettu kannatus ei tuoreimmissa gallupeissa, eikä etenkään vaaleissa yllä kuitenkaan edes 45 prosenttiin. Sillä ei vielä toimintakykyistä hallitusta saa aikaan. Jos mukaan otetaan RKP ja Kristillisdemokraatit, päästään niukasti yli 50 prosentin, mutta nämä kaksi puoluetta tuovat mukanaan sitten sellaisia ehtoja, jotka eivät todennäköisesti punavihreille käy. On huomattava, että RKP ja KD olivat koko nykyiset kuluneet neljä vuotta suurimmassa osassa asioita enemmän hallituksen tukipuolueita, kuin opposition mukana äänestämässä.

Todennäköisin vaihtoehto onkin se, että SDP päätyy muodostamaan hallituksen juurikin Kokoomuksen kanssa ja Petteri Orpo jatkaa valtionvarainministerinä. Mukaan pääsevät varmimmin Vihreät ja Rkp. Ehkä myös Kristilliset. Vasemmistoliittoa Kokoomus ei huoli, ja tähän on Rinteen taipuminen. Keskusta ottaa Sipilän johdolla vaaleissa niin pahasti takkiinsa, että jää vapaaehtoisesti oppositioon, jossa Perussuomalaiset kuitenkin ottaa ilmatilan haltuunsa, nousten suurimmaksi puolueeksi vuoden 2023 vaaleissa.

Tämä kaikki tulee tarkoittamaan sitä, että pääministeri Antti Rinne joutuu syömään lähes jokaisen sanansa. Eläkkeitä ei etenkään tulla nostamaan, eikä kikyä tai aktiivimallia perumaan. Seuraava taantuma, joka oven takana kolkuttaa, tulee päinvastoin tarkoittamaan lisää leikkauspaineita.

Ainoa vaihtoehto esittämääni pelikuvioon voisi olla se, jos Perussuomalaiset onnistuisi kampeamaan itsensä Vihreitä tai jopa Kokoomusta suuremmaksi puolueeksi. Tämä on mahdollista noin 15-17 prosentin äänisaaliilla. Tämä myös edellyttäisi Antti Rinteeltä ajattelutavan muutosta. Perussuomalaisten ja SDP:n asenteet eivät eroa paljonkaan esimerkiksi työelämään liittyvissä kysymyksissä. Teollisuuden kilpailukyky on molemmille puolueille eräs ykkösteemoista. Ja vaikka Antti Rinne ei sosiaalitätien torujen pelossa tätä uskallakaan myöntää, niin eivät ne satamien, metalliverstaiden ja konepajojen leijonakorua kantavat rautakourat mitään kovin maahanmuuttomyönteisiä kavereita ole, vaikka osa heistä vielä demareitakin äänestääkin.

Ja se Rinteen maanantai-iltainen tv-esiintyminen. Voi kun oli vaikeaa. Ainoa mikä kävi selväksi, oli että lihaa saa vastaisuudessa syödä jos siitä maksaa kasviksia korkeamman alvin.

Mainokset

Kantasataman Outlet vuokrasopimus pitää purkaa.

Kotkan kaupungin vuosikausia kestäneet suunnitelmat kantasatamaan sijoittuvan kauppakeskus- ja hotellikeskittymän saamiseksi eivät lupauksista huolimatta näytä edistyvän. Väkisin tulee mieleen Mark Twainin nuortenkirjojen ihmeelliset seikkailut. Niissäkin oli päähenkilönä Sawyer, ja tapahtumien käänteet sijoittuivat usein St. Peterburgin kaupunkiin.

Olo on kuin tinder-casanovan, tai nigerialaiskirjeen uhrilla. On luvattu paljon hyvää ja kaunista, ja saatu käyttämään suuret määrät rahaa unelmaan onnesta, jonka kauppakeskus mukanaan muka toisi. On noloa myöntää, että pieleen meni.

Nyt olisi oikea aika sanoa irti vuokrasopimus Cameron Sawyerin kanssa. Kantasatama on yksi Kotkan arvokkaimpia paikkoja. Kyllä sinne olisi muitakin tulijoita, mutta nykyinen vuokrasopimus estää niitä saapumasta. Myös Xamkin kantasatamaa koskevien suunnitelmien kannalta olisi tärkeää, että nyt päällä oleva epäselvä pattitilanne saataisiin ratkaistua.

Kohtuullisuutta elatusapumaksuihin

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta päivitettiin tällä vaalikaudella. Väitän vahvasti, että ansionsa siihen on myös Perussuomalaisten lyhyeksi jääneellä hallitustaipaleella. Pitkälti meidän vaatimuksesta tuli hallitusohjelmaan kirjatuksi tavoite mainitun lain korjaamisesta siten, ettei avio- tai avoeron yhteydessä yksikään lapsi menettäisi oikeuttaan sen enempää äitiin kuin isään.

Uuden lain myötä mahdollisuudet vuoroasumiseen paranevat, ja myös muut lapselle tärkeät suhteet esimerkiksi isovanhempiin tulevat huomioiduiksi. Myös kuvottava ilmiö nimeltä vieraannuttaminen mainitaan uudessa laissa lapselle haitallisena toimintana. Valitettavaa, että vieraannuttamista ei edelleenkään yksiselitteisesti säädetty kielletyksi, eikä sitä määritelty kunnolla. Tuomioistuimilla tai lastensuojelutyötä tekevillä ei edelleenkään ole kunnon työkaluja mainitun ilmiön tunnistamiseksi, saati ehkäisemiseksi.

Olen näissä blogeissani jo aiemmin selvittänyt, mistä vieraannuttamisessa on kyse, ja mitä sille pitäisi tehdä. Jos asia on lukijalleni uusi, niin neuvon tutustumaan aiempiin kirjoituksiini.

Vaikka tilannetta siis päivitettiinkin, ja eteenpäin mentiin, jäi lakiin siis yhä edelleen vieraannuttamisen mentävä aukko. Toinen puute on se, että elatusmaksuasiaan ei tässä yhteydessä haluttu, tai uskallettu puuttua mitenkään. Uudelle, vuoden 2019 huhtikuussa valittavalle eduskunnalle jää siis vielä työtä tälläkin saralla.

Elatusapua joutuu maksamaan se vanhempi, joka ei pääsääntöisesti asu lapsensa kanssa samassa osoitteessa. Useimmiten kyseessä on isä. Isä siis menettää aiemmin ehkä hyvinkin tiiviin suhteen lapseensa, ja joutuu vielä maksamaan tästä. Eikä edes lapselleen, vaan exälleen. Mikään instanssi ei nimittäin valvo sitä, että äiti käyttäisi isältä saadut rahat yhteisen lapsen elatuksesta koituviin menoihin, vaan hän voi halutessaan tuhlata ne ihan mihin tahansa. Usein isä joutuukin elatusavun päälle maksamaan lapselleen vielä esimerkiksi vaatteet, vakuutukset ja harrastuksetkin.

Vaikka lapsi todellisuudessa viettäisi aikaa isänsä kanssa suunnilleen yhtä paljon kuin äidin, on isän tästä huolimatta maksettava lastenvalvojan vahvistama, tai oikeuden määräämä summa äidin tilille. Luonapidosta ei käytännössä saa rahallista hyvitystä, jos äiti ei tähän suostu.

Suurin epäkohta elatusapuasioihin liittyen koskettaa kuitenkin itse elatusavun määrää. Jos isä on vailla vakituisia tuloja, maksaa Kansaneläkelaitos äidille kerran kuussa hieman reilut 150 euroa ihan riippumatta siitä minkä ikäinen lapsi on, tai mitkä ovat lapsen todelliset tarpeet. Sen sijaan, jos isä on töissä, katsotaan äijän tulot hyvinkin tarkkaan. Mitä korkeammat tulot, sitä suuremmat elatusavut. Hurjimmillani olen kuullut, että hyväpalkkainen mies on joutunut maksamaan noin tuhannen euron suuruista summaa alle kouluikäisestä lapsestaan!

No, jos on hyvä palkka, niin asia ei tietysti vaikuta mitenkään muuten kuin periaatteellisella tasolla. Moni äveriäs isä saattaisi ihan mielelläänkin kuluttaa useita satasia kuukaudessa lapsensa harrastuksiin, mutta miksi se pitää tehdä äidin tilin kautta? Ja sitten kun nykymaailmassa ei mikään kestä ikuisesti. Valtava tilipussi saattaa ollakin vain muutaman vuoden hurmio. Mainitsenpa mieltä kiihottavana esimerkkinä vaikkapa kansanedustajat. Meistä osa potkaistaan aina neljän vuoden välein koittavien julkisten yt-neuvotteluiden jälkeen, ja pitkälti muuten pärstäkertoimen perusteella, ulos työpaikaltaan.

Jos elatusapu on oikeuden määräämä, tai lastenvalvojan vahvistama, ei siihen oikein saa muutosta paitsi oikeuden kautta, jos äiti ei muuten suostu. Näin ollen siis kovapalkkaisesta hommasta pois putoavalle etäisälle (tämmöistä sanaa ei muuten saisi edes käyttää) saattaa jäädä todella pitkäksi aikaa entisten tulojen mukaan määrätyt elatusavut. Parhaimmillaan mies maksaa ehkä sekä elatusapuja, että oikeudenkäyntikuluja sekä itsestään että eksästään.

Ai niin.. Jos eronneen rouvan exä on vailla tuloja, ja Kela siis maksaa sen about 150 euroa kuukaudessa, niin arvatkaapa mitä tapahtuu, jos se eronnut rouva löytää uuden, mutta rahakkaamman rakkaan? Sen uuden miehen oletetaan osallistuvan tämän naisensa aiemmasta suhteesta saaman lapsen/ lasten taloudellisiin menoihin. Eli yhteiskunnan maksamat perhe-etuudet pienenevät uuden parisuhteen myötä, ja uusi mies velvoitetaan kustantamaan työttömän äijän jälkikasvusta koituvia kustannuksia. No moni mies tekee tämänkin varmasti ihan mielellään, mutta periaate ja sen automaattisuus kummastuttavat.

Ja sitten ratkaisuun. Elatusapu tulee määritellä tasasummaksi, johon ei millään tavalla vaikuta se, mikä on muualla asuvan vanhemman (yleensä siis isä) palkka. Jos isä on varaton, maksaa Kela kaiken, tai jos isä on pienituloinen, maksaa Kela erotuksen, niin ei tule sitä eriarvoisuusongelmaakaan heti pienestä pitäen. Kenenkään lapsen äidin ei siis tule saada enempää tukea lapsensa elatukseen kuin mitä muut saavat. Pois lukien tietysti sitten kaikki sairaustapaukset, mutta se ei nyt kuulu ex-puolison maksamiin elatusapuihin muutenkaan.

Oma, täysin hatusta (mutta myös kokemuksesta) vetäisty arvioni sopivasta elatusavun suuruudesta on seuraava:

Kun lapsi on 0-5 vuotta vanha, maksaa isä/ Kela äidin tilille lapsen menoihin tarkoitettua elatusapua 110 euroa kuukaudessa.

Lapsen ollessa 6-10vuotias, on elatusavun määrä 150 euroa/ kuukausi.

11-15ikäisestä lapsesta on isän tai yhteiskunnan maksettava äitylille 200 euroa.

Viidestätoista ikävuodesta täysi-ikäisyyteen saakka sopiva elatusavun on määrä 280 euroa.

Joku voi laskea tarkemmin, mutta periaate on tässä. Harrastusvälineisiin, lisensseihin, vakuutuksiin ja lääkelaskuihin en tässä nyt puutu. Kuitenkin, jos lapsi alkaa jossain vaiheessa viettää enemmän aikaa sen vanhemman luona, jonka kanssa ei virallisesti asu, tulee luonapitokorvaus, tai jopa elatusapumaksun suunnan muutos hoitaa nykyistä helpommin. Samoin tapaamisten järjestämisestä koituvat matkakustannukset tulisi laittaa vanhempien välillä puoliksi.

Lopuksi.

Tunnen useita isejä, joita korpeaa se, että he joutuvat maksamaan rahaa entiselle muijalleen. Erityisesti korpeaa se, että läheskään koko summaa ei käytetä lapsen tarpeista aiheutuviin kustannuksiin. Jotkut eukot ovat tehneet ulkomaan matkoja eksänsä maksamilla elatusapurahoilla aikana, jolloin lapsi on kuitenkin ollut isänsä luona.

Tämä on jumalauta tasa-arvokysymys. Älkää miehet suostuko tuollaiseen enää.

Ja moni ei olekaan suostunut. Useat piilottavat varallisuuttaan esimerkiksi lainanhoitokuluihin, tai yritykseensä. Osa tekee yksinkertaisesti pimeää työtä esim. ravintola-, tai rakennusalalla, ja jättää elatusavut yhteiskunnan harteille. Tästä koituu luonnollisesti tappiota Oy Suomi ABlle, mutta en osaa syyttää näitä miehiä. Sen verran epätasa-arvoinen tämä yhteiskunta näissä perheasioissa heitä kohtaan on.

Omistamisen helpottaminen voisi kannustaa vaurastumaan.

Vuodesta toiseen, erityisesti poliittisen kentän punavihreältä laidalta, vahvistuvat vaatimukset yksityisen omistamisen entistä vahvemmasta verottamisesta. Koska ahkeran kansanosan työstä ei enää kehdata riistää enempää tilkettä yhä kasvavia sosiaalimenoja varten, on katseet nyt käännetty niihin, jotka ovat säntillisellä ja viisaalla elämäntavallaan, usein jopa ylisukupolvisesti, kartuttaneet omaisuuttaan.

Itse ajattelen, että omistamiseen on pikemminkin kannustettava. Samalla tavoin kuin sanotaan, että työnteon on oltava joutenoloa kannattavampaa, on myös omistamisen oltava. Pois turha Siddharta Gautaman ihailu.

Oikein toteutettuna omistamisen helpottaminen palvelisi koko kansakuntaa. Tavoitteena ei tule ensisijaisesti olla se, että rikkaat rikastuvat. Ennen kaikkea olisi tärkeää, ja helposti mahdollistakin, saada entistä useampi ihminen alemmasta keskiluokasta ylempään keskiluokkaan. Myös alemmasta keskiluokasta köyhyysrajan alle putoaminen esimerkiksi työttömyyden koittaessa voitaisiin estää, jos omistaminen olisi nykyistä yleisempää.

Ensimmäiseksi tulisi pääomaveroon luoda samanlainen progressio kuin palkkaveroonkin. Pienistä voitoista maksaisit siis pienemmät verotkin. Samalla kotimaisiin yrityksiin ja innovaatioihin sijoittaminen tulisi voida vähentää verotuksessa ihan samalla tavoin kuin vaikka ay-liikkeen jäsenmaksukin. Edelleen tulisi veroteknisin ratkaisuin kannustaa ihmisiä erilaisten vakuutussäästötilien avaamiseen ja osakkeiden ostamiseen. Erityisesti silloin, jos kohteet ovat suomalaisia.

Myös asuntosijoittamiseen tulee kannustaa, ja helpottaa asuntolainojen korkovähennysoikeutta. Tavoitteena tulee olla, että oman asunnon lisäksi mahdollisimman moni suomalainen pystyisi hankkimaan itselleen sijoitusasunnon, jonka voisi taas edelleen vuokrata esimerkiksi pääkaupunkiseudun asuntopulaa helpottamaan.

Omistamisesta on nyky- Suomessa tehty synti. Tämä asenne tulisi sekä valistuksella, että omistamiseen kannustuksella kääntää. Moni on nähnyt netissä laskelmia, kuinka tupakanpolttoon ja viinan juontiin aiemmin käytetty raha oli purkkiin laitettuna kymmenen vuoden päästä tuhansia euroja. Oikein sijoitettuna se raha olisi saattanut olla satojatuhansia. Omistamisen helpottaminen auttaisi erityisesti keskituloista kansanosaa vaurastumaan.

Hyviä vuosia.

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2019.

Toivottavasti myös vuodet 2018 ja 2017 olivat blogini seuraajille hyviä vuosia. Itselle olivat. Erityisesti vuosi 2017, kun tulin kolmannen kerran isäksi.

Viimeksi olen tänne kirjoittanut joulukuussa vuonna 2016. Nyt tuli painetta sen suhteen, että pitäisi alkaa uudestaan. Toivon, että nämä pyynnöt johtuisivat siitä, että kirjoituksistani pidetään. Veikkaan, että enemmän ne kuitenkin johtuvat siitä, että koska on vaalivuosi, halutaan että minäkin teen kaikkeni puolueen (ja samalla oman) vaalimenestyksen eteen.

Ne samat ihmiset, yhtä lukuun ottamatta, jotka ovat toivoneet aktivoitumistani blogissa, ovat ehdottaneet siirtymistä Uuteen Suomeen. Siellä kuulemma ovat kaikki. Minä kuitenkin olen enemmän Wanhan Suomen (lukekaa historiaa) ystävä. Täältä minua ei uskoakseni niin helposti bannata. Vanhat vihakirjoitukseni ovat säilyneet täällä koskemattomina jo vuosikaudet.

Vanhoista puheen ollen, yritin hieman päivittää näitä blogini tietoja. Joissain kohdissa onnistui, mutta kaikki sivut eivät muokkausta varten avautuneet. Siksi siellä on todella vanhentunuttakin tietoa. Kuvakin on vanha. Nykyisin olen jo komeampi.

Viimeksi kun tänne blogiini silloin 2016 kirjoitin, toivoin Teuvoa puolueemme presidenttiehdokkaaksi, ja Jussia puheenjohtajaksi. Ihan hyvä että kaikki toiveeni eivät aina toteudu.

Näin jälkikäteen ottaen kevät ja kesä 2017 olivat minulle rankkaa aikaa politiikassa. Kun kävi ilmi, että olin mukana siinä joukossa joka puuhasi Jussi Halla-ahosta Perussuomalaisten puheenjohtajaa, koetettiin minut erottaa milloin eduskuntaryhmästä, ja milloin puolueesta. Samalla olin juuri hetkeä aiemmin aloittanut verraten vaativan pestin eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajana. Lisäksi päädyin silloin, itsenäisyytemme juhlavuotena, Pohjoismaiden Neuvoston varapresidentiksi. Minulla oli liikaa töitä, ja kova paine siinä puheenjohtajaoperaatiossa.

Kukaan ei ikinä, ei edes armeijassa, ole huutanut minulle yhtä pahasti kuin puolueemme silloinen puheenjohtaja sen kevään aikana. Kyllä siinä heikommin hermoin varustettu kansanedustaja olisi jo jäänyt saitsulle. Onneksi tosiaan siviilielämässä pyyhki verrattoman hyvin.

Petyin aivan valtavasti siihen, mitä Jyväskylän puoluekokouksen jälkeen kesällä 2017 tapahtui. Kyllä minä tiesin, että muutama edustaja meiltä lähtisi Jussin valinnan jälkeen lätkimään, mutta että yli puolet koko eduskuntaryhmästä. Joukossa monta hyvää kaveria. En ollut ollenkaan varautunut mihinkään uuteen vaihtoehtoon, tai siniseen tulevaisuuteen. En uskonut, että Orpo ja Sipilä heittäisivät meitä ulos hallituksesta, vaikka muutama ministeri olisikin vaihdettu.

Ja toisaalta, jos olisivat heittäneetkin, niin sittenkin uskoin että olisimme pysyneet yhtenäisinä. Ei varmaan olisi yhtään pienempi kannatus nyt, jos meidät olisi heitetty oppositioon RKP:n ja Kristillisten tieltä, ja olisimme sieltä sitten yhtenäisesti siitä päätöksestä Kepua ja kokkaretta lyöneet. Niinistöt, terhot, soinit ja kaikki.

Näin ajattelin silloin.

Nyt tuntuu ihan hyvältä ja normaalilta, peräti oikealtakin, että se tietty jengi on häipynyt. Minulla on hyvä olla ja tekemisen meininki kaikessa siinä mitä milloinkin teen. Ei tarvitse jännittää harjan heilumista vaikka kuinka rokkaisin.

Mutta tosiaan, itseltä siinä vähän mehut silloin lähti. Varmaan osa syytä, että tämä blogin pitäminenkin jäi.

Perussuomalaisten kenttäväelle täytyy kyllä antaa kiitos. Se pysyi yhtenäisenä. Hetken silloin kesällä 2017 tuntui siltä, että niin lähtee puolet koko porukasta, kuin lähti eduskuntaryhmästäkin. Eipä lähtenyt. Vain muutama hassu muutamasta hassusta paikallisyhdistyksestä. Piirijärjestöt, paikallisosastot ja sanalla sanoen koko kenttä säilyi. Lukujen valossa, Jyväskylän puoluekokouksen aikaan puolueemme jäsenmäärä oli noin 9 000. Nyt se on yli 11 000. Vajaa tuhat erosi sen Ison Jyskyn jälkeen, mutta noin 8 000 säilyi ja lisää on tullut.

Hyvä että ne presidentinvaalit sattui heti kohta Jyväskylän jälkeen. Se oli meidän jengille verraton paikka saada muuta ajateltavaa.

No joo. En yhtään aavistanut mistä tulisin kirjoittamaan, kun yli kahteen vuoteen ensimmäisen blogitekstini aloitin. Päätin vetää tajunnan virralla, ja katsoa mitä syntyy. Minulla on ollut periaatteena (joka ihan ei kyllä ole toiminut), että sinisistä en missään sano yhtään mitään. Nyt meni niihin suurin osa tekstistä. Varmaan kuitenkin, kun sain tämän ummetuksen helpottaman, syntyy kohta taas muutakin.

 

 

 

 

 

 

Teuvo presidentiksi

Perussuomalaisten gallupkannatus on nyt jo yli vuoden madellut noin kahdeksan ja kymmenen prosentin välillä. Lohdullista sinänsä, ettei se enää ole laskenut siitä, mihin se loppuvuodesta 2015 painui, mutta kuitenkin, tukemme kansalta on alempana kuin koskaan tällä vuosikymmenellä. En tässä kirjoituksessani nyt analysoi syitä jotka kannatuksen laskun ovat saaneet aikaan, sillä nehän kaikilla tuhansilla minullekin sähköpostia lähettäneillä entisillä äänestäjillä tuntuvat olleen jo pitkään tiedossa. Takkia on käännetty, terroristit ja raiskaajat on päästetty maahan, köyhät ajettu leipäjonoon ja työttömät pakotettu ilmaiseksi töihin. Moottoripyöräverokin on kuulemma vain ja ainoastaan perussuomalaisten syytä, eikä yhtään Kokoomuksen tai Keskustan vika. Keskitynkin nyt lähinnä ”kolmeen portaaseen”, jotka kunnialla selvittäessämme saatamme päästä erinomaisiin lukemiin hillotolpalla 2019, ja ihan peräti riippumatta siitä, onko edellä mainittuja, kannatuksen laskuun vaikuttaneita tekijöitä silloin vielä edes korjattu.

Puolueemme galluplukemat alkoivat laskea tarkalleen ottaen elokuussa 2015 Turussa pidetyn puoluekokouksen jälkeen. Puoluekokouksen henkilövahinkoihin liittyy yksi seikka, joka on vaikuttanut kannatuksemme laskuun, mutta jonka kaikki kommentaattorit ovat unohtaneet. Nimittäin se, että Sebastian Tynkkynen pudotti minut Perussuomalaisten kolmannen varapuheenjohtajan paikalta. Jos näin ei olisi tapahtunut, ei kannatuksemme olisi laskenut. (Ja tämä oli sitten sitä perussuomalaista huumoria, sarkasmia ja kaiken lisäksi vielä sekä kännissä että läpällä.)

Sen sijaan se ei ole huumoria, että ilmoittaudun tässä yhteydessä tavoittelemaan paikkaa puolueemme varapuheenjohtajistossa. On revanssin aika.

Kuten sanottua, syyt sikseen ja suunta siihen miten kelkka käännetään nousuun.

Ensimmäinen porras.

Ensimmäinen tilaisuus tilanteen korjaamiseksi ovat kunnallisvaalit huhtikuussa 2017. Sinne tulee jo kiire, mutta tilanne ei ole toivoton. Edellisissä kunnallisvaaleissa kannatusprosenttimme oli valtakunnallisesti 12,3 ja tähän meillä on edelleen ihan hyvät mahdollisuudet. Edes lähelle tuota oleva kannatus ensi keväänä antaisi positiivisen signaalin. Tekemisen meininki palaisi kentälle.

Kunnallisvaaleissa pitää huomio kääntää paikallisiin asioihin. Liian monessa kunnassa vuoden 2012 kunnallisvaaleissa valitut perussuomalaiset valtuutetut ovat sortuneet keskinäiseen riitelyyn. Tämä on ollut katastrofaalista ja tämä ei saa toistua. Kaoottisesta riitelystä huolimatta puolueen linja on pitänyt hämmästyttävän hyvin. Pieniä kyläkouluja on puolustettu, ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksia vastustettu. Tämä pitää tuoda esille, kun kunnallisvaalitaistelu alkaa. Perussuomalaiset valtuutetut ovat pitäneet linjansa (paitsi ne petturit, jotka ovat vaihtaneet leiriä).

Kunnallisvaalien tuloksen pystyy melko tarkkaan laskemaan kertomalla ehdokasmäärän taikaluvulla 45. Sen verran keskimääräinen kunnallisvaaliehdokas yleensä nimittäin Suomessa ääniä saa. Kunnallisvaaleissa äänestetään serkkua, siskon tytärtä, työkaveria ja urheiluseuran puuhamiestä, sekä kuoroveljeä. Näin tehdään, vaikka tämä kaveri niin sanotusti edustaisikin ”väärää puoluetta”. Tästä syystä ehdokkaita pitää olla paljon, mielellään täysi lista, eli puolitoistakertaa valittavien ehdokkaitten määrä.

Kunnallisvaaliehdokkaitten on syytä olla hyviä, mutta tästä huolimatta määrä voi korvata laadun, kunhan listalla on myös niin sanotusti ihan täysipäistäkin sakkia. Jos ette usko, niin katsokaa Vasemmistoliiton vaalitulosta eräästä nimeltä mainitsemattomasta kaakkois-suomalaisesta satamakaupungista ihan miltä tahansa vuodelta. Niillä on aina kymmenkunta mielenterveyspotilasta tai juoppoa siellä listalla, jotka eivät kukaan koskaan saa juuri kymmentä ääntä enempää. Koska puolueen saamat äänet lasketaan aina yhteen, nostavat ne häntäpään houkat sitten kuitenkin aina muutaman fiksummankin vassarin valtuustoon.

Kolmas porras (kerron sen toisen sitten lopuksi)

Koska maakuntavaalien vaikutuksista puolueiden kannatukselle ei vielä voi olla mitään tietoa, keskityn suoraan vuoden 2018 presidentinvaaleihin. Presidentinvaalit kiinnostavat suomalaisia kaikista vaaleista eniten. Tämä on hämmästyttävää, koska sillä kuka kulloinkin toimii maamme presidenttinä, ei tänä päivänä ole tavallisen kansalaisen elämään mitään todellista vaikutusta. Vähiten äänestetään kaikkein tärkeimmissä vaaleissa, eli eurovaaleissa. Puolueille presidentinvaalit ovat kuitenkin merkittävä foorumi kirkastaa linjaa ja nostaa kannatusta, sekä olla esillä.

Puheenjohtaja Timo Soini ilmoitti jo keväällä, että ei aio enää kolmatta kertaa osallistua presidentinvaaleihin. Yhtään varteenotettavaa ehdokasta ei ole ilmaantunut tilalle ja tiedän kyllä miksi. Jokaisen, paitsi kahden, perussuomalaisen presidenttiehdokkaan tulos niissä kekkereissä olisi ihan yhtä pöö kuin Paavo Lipposella vuonna 2012. Ei kukaan halua lähteä nolaamaan itseään niin rankkaan ja repivään kisaan, jonka joka tapauksessa voittaa Sauli Niinistö.

On kuitenkin kaksi perussuomalaista poliitikkoa, joiden mahdollisuudet pärjätä presidentinvaaleissa olisivat puolueen nykyistä yleiskannatusta paremmat. Toisen säästän muihin tehtäviin, mutta toinen on Teuvo Hakkarainen.

Olen pari kertaa ollut Teuvon mukana kansalaistapaamisissa torilla. Teuvo on ilmiö ja Teuvo on sensaatio, jonka potentiaalia ei puolueessamme ole osattu valjastaa. Teuvo Hakkaraisen suosioon ei hallitustaival vaikuta. Hän on kaiken yläpuolella.

Ei Teuvoakaan presidentiksi valittaisi, mutta kyllä hän toiselle kierrokselle saattaisi yltää. Tämä tarkoittaisi jo melkoisen hyviä lähtöasetelmia seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin. Teuvo olisi persujen Brexit ja Teuvo olisi persujen Donald Trump. Tosin siis sillä erotuksella, että Teuvo häviäisi Sauli Niinistölle, mutta huomattavasti esimerkiksi minua pienemmin numeroin. Teuvo saisi uurnille nekin, jotka nyt gallupissa ilmoittavat, että eivät äänestä ketään. Teuvoa, ja persujen vastuuttomuutta, vihattaisiin erilaisten kuplien sisällä erittäin paljon ja puhetta riittäisi kuin ikään postmodernista tekotaiteesta vuonna 2011. Reijo Tossavainen puhuisi tässä yhteydessä jo ilmatilan totaalisesta hallinnasta.

Moni sanoo, että Teuvo Hakkaraisen laittaminen presidenttiehdokkaaksi olisi huono vitsi. Minun näkemykseni mukaan kenen tahansa asettaminen Sauli Niinistöä vastaan on huono vitsi, mutta toisaalta mikään puolue ei voi jättää osallistumatta.

Toinen porras.

Saan viikoittain satamäärin postia siitä miksi persuilla menee huonosti. Aivan kohtuuttoman paljon se palaute liittyy siihen, että kun Soini meni Audin kyytiin, niin se unohti köyhät ja otti Suomeen 30 000 isiksen taistelijaa. Tietenkään asia ei ole näin, mutta selittäminen saa palautteen antajan usein vain vihaisemmaksi. Politiikassa asiat ovat sitä miltä ne näyttävät ja juuri nyt ne näyttävät puolueemme osalta aika huonoilta.

Timo Soini on ollut Perussuomalaisten puheenjohtajana kohta 20 vuotta ja voittanut useammat vaalit kuin kukaan suomalainen puoluejohtaja koskaan. Pohjoismaiden Neuvoston kokousten yhteydessä saan palautetta skandinaavisilta virkaveljiltäni, että kuinka hyvä ulkoministeri meillä Suomessa onkaan. Kotimaassa se palaute onkin sitten sitä, että Kreikkaan se Soini vain rahaa lapioi, eikä kannata eutanasiaa kuin korkeintaan homoille.

Pohjoismaiset virkaveljeni eivät äänestä Suomen eduskuntavaaleissa 2019. Niissä vaaleissa meillä täytyy olla uusi puheenjohtaja, uudet kasvot. Julkisuudessa on väläytelty seuraavia nimiä, kuten esimerkiksi Sampo Terho, Riikka Slunga-Poutsalo, Jussi Niinistö ja Jari Lindström. Tunnen heidät jollain tasolla jokaisen ja tiedän että he kyllä kaikki pystyisivät toimimaan puolueemme puheenjohtajana. Valitettavasti jokainen heistä kuitenkin leimautuu liikaa joko nykyiseen hallitukseen, tai paljon parjattuun puoluejohtoomme. Vaalivoittoa ei kukaan nykyiseen eduskuntaryhmäämme tai puoluejohtoon kuuluva henkilö mahdollisena uutena puheenjohtajana toisi.

Jussi Halla-aho valittiin europarlamenttiin vuonna 2014 yli 80 000 suomalaisen äänellä. Se oli kova lukema ottaen huomioon, että puolueemme kannattajat eivät juuri eurovaaleissa äänestä (tulos vaaleissa oli 12,9 ja viikon päästä Taloustutkimuksen gallupissa 17,9 %). Lisäksi perussuomalaisten lista niissä vaaleissa oli huomattavan kova. Mukana oli istuva meppi, lukuisia kansanedustajia ja esimerkiksi entinen ministeri. Halla-aho ei siis ollut listan ainoa potentiaalinen ehdokas ja silti hän sai yli kolmasosan kaikista äänistämme.

Saamani palautteen mukaan Jussi Halla-aho on tämän hetken ylivoimaisesti suosituin perussuomalainen. Jussi on varmasti myös vihatuin perussuomalainen, mutta lähinnä vain niiden keskuudessa, jotka eivät ikinä muutenkaan puoluettamme äänestäisi. Jussi lienee Teuvo Hakkaraisen ohella ainoa, jonka henkilökohtainen kannatus on tänään puolueemme vajaan kymmenen prosentin yleiskannatusta suurempaa.

Jussi Halla-aho on täysin ”syytön” nykyisen hallituksen tekemisiin (vaikka pakolaiskriisi alkoikin muuten heti kohta Jussin mentyä Brysselin simpukkapatojen ääreen). Oppositiojohtajat ja toimittajat eivät pääsisi puheenjohtaja Halla-ahoa vaaliväittelyissä hallituksen tekemisistä mitenkään rokottamaan, vaan Jussi ikään kuin olisi samassa tilanteessa kuten oppositiokin. Toisaalta hän kykenisi samalla esiintymään myös vastuullisen hallituspuolueen puheenjohtajanakin, sillä onhan nykyinen hallitus kieltämättä saanut monta asiaa myös paremmallekin tolalle.

Jussin ainoa miinus on se, että hän ei koskaan ole toiminut sen enempää puolue-, piiri-, kuin paikallispersujenkaan johdossa/ hallituksessa. Jussi tarvitsisi siis hyvät varapuheenjohtajat ja puoluesihteerin (nykyinen puoluesihteeri jatkakoon!). Näihin tehtäviin perussuomalaisista löytyy onneksi paljonkin kykeneviä henkilöitä, ja tästä syystä siis myös itsekin ilmoittaudun tavoittelemaan paikkaa puolueemme varapuheenjohtajistossa. On siitä sentään minulla noin neljän vuoden kokemus, ja päälle vielä tovi piirijärjestön ja paikallisosastonkin puheenjohtajuutta.

Perussuomalaiset voi vaihtaa puheenjohtajansa kahden vuoden välein pidettävässä puoluekokouksessa. Seuraavan kerran tämä on mahdollista kesällä 2017 ja sitä seuraavan kerran vasta vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen. Jo pelkästään se, että Jussi Halla-aho nyt ilmoittautuisi tavoittelemaan tätä tehtävää, toisi saman tien sysäyksen ylöspäin kannatuksessamme.

En ole miettinyt, mitä tämä tarkoittaisi ministerin salkkujen, tai Halla-ahon meppipaikan osalta. Omasta puolestani Soini voisi hyvinkin jatkaa ulkoministerinä ihan siinä missä Halla-aho europarlamentaarikkonakin. Onhan se Perussuomalaisten johtaminen ennenkin Brysselistä käsin onnistunut.

Kaikkialla Euroopassa ovat maahanmuuttokriittiset puolueet nostaneet kannatustaan. Kaikilla näillä puolueilla on johdossaan henkilö, joka pitää maahanmuuttopolitiikkaa ykkösasianaan. Se ei ole ihme, sillä maahanmuutto on tällä hetkellä koko Euroopan tärkein poliittinen kysymys. Maahanmuuttopolitiikassa nyt tekemämme linjaukset ratkaisevat tulevaisuutemme itsenäisinä kansakuntina, etnisinä ryhminä ja kielialueina yli 200 vuoden päähän. Manhattanin muutamalla lasihelmellä aikoinaan myyneet intiaanit eivät tajunneet hautaavansa jälkipolviensa sydämiä Wounded Kneehen.

Ajatuksia Brexitistä Fixitiin.

 

Tätä kirjoittaessani Britannian EU-jäsenäänestyksestä (myöh. itsenäisyysäänestys) on kulunut viikko. Atlantilta ei vieläkään ole tullut tsunamia joka olisi hukuttanut saarivaltakunnan, eivätkä omat vähäiset sijoitussäästövakuutuksenikaan ole sanottavammin romahtaneet. Viikkojen, kuukausien ja vuosien kuluessa tilanne normalisoituu. Britannialle ei käyne sen huonommin kuin EU:n ulkopuolella iät ja ajat pysyneille Islannille, Sveitsille ja Norjallekaan. Mitä nyt ehkä Skotlanti saattaa itsenäistyä, mikä on toivottavaa sekin.

 

Koska EU-eliitti tietää että unionin ulkopuolella voi selviytyä jopa unionia paremminkin (ääneenhän tätä ei sanota), ei brittien kanssa tietenkään nyt haluta neuvotella yhtä edullisia sopimuksia kuin mitä yllä mainitsemillani kolmella aina EU:n ulkopuolella pysytelleellä valtiolla on. Tässä EU ampuu samalla tavoin omaan nilkkaansa, kuten se teki määrätessään talouspakotteita Venäjälle. Arvatkaapa huviksenne mitkä jäsenmaat siitä eniten kärsivät?

 

EU-eliitin, ja sen hännystelijöiden, itkupotkuraivareita on ollut hupaisa seurata. Britannian itsenäisyyden puolestapuhujia on syytetty siitä, että he valehtelivat ennen vaaleja. Varmaan näinkin, mutta onko EU komissio tai suurin osa mepeistä sitten vuosien saatossa saanut tunnustusta rehellisyydestään? Suurin valhe omasta mielestäni on se että hehkutetaan yli kolmea miljoonaa nimeä, jotka perinteiseen EU-tyyliin nyt haluavat uuden äänestyksen. Siihen listaan voi nimittäin nimensä laittaa vaikka ukko mustalainenkin, ja epäilemättä on jo laittanutkin.

 

On myös itketty sitä, että vanhat englantilaiset (jotka ovat koko aikuisikänsä asuneet Euroopan unionissa siinä missä vuonna 1991 vanhat virolaiset olivat asuneet suurimman osan aikuisikäänsä Neuvostoliitossa) riistivät itsekkäällä äänestämisellään jäsenyyttä kannattavilta nuorilta mahdollisuuden siihen samaan auvoon joka heillä itsellään on ollut. Kuinka monesta mediasta olette lukeneet, että vain hieman yli kolmannes Britannian nuorista edes vaivautui äänestämään?

 

Britannian itsenäisyyden puolesta äänestäneitä on myös haukuttu tietämättömiksi ja sosiaalisessa mediassa liberaali suvaitsevaisto on jopa naureskellut heidän tyhmyydelleen. Siis juuri se sama porukka, joka pilkkaa ”isäm maan puolustajia” kouluttamattomiksi ääliöiksi, mutta joka samalla näkee suuren mahdollisuuden unelmalleen maahan tunkeutuvissa kouluttamattomissa islamisteissa. Paljon vähemmän ovat olleet esillä ne itsenäisyyden vastustajien valitukset siitä, kuinka Englanti ei nyt muka enää pääsisi jalkapallon Euroopan mestaruuskilpailuihin, kun tuli tämmöinen äänestystulos ja kuinka nyt ei muka enää voisi lähteä Espanjaan lomalle kun tulee se rajat kiinni. Kyllä britit osaavat olla hölmöjä ihan riippumatta siitä kummin äänestivät. Sitä paitsi, Suomi on boikotoinut jalkapallon Euroopan mestaruuskisoja sekä EU:n jäsenenä ollessaan, että jo ennen sitäkin.

 

Ja rasismihan se kuulemma taas ryöpsähti kun britit päättivät itsenäistyä. Ei ryöpsähtänyt. Englannissa oli rasismia jo ennen kesäkuista itsenäistymisäänestystäkin. Se joka ei usko, voi perehtyä brittiläisen imperiumin historiaan ja tutkia englantilaisten tekemisiä esimerkiksi Keniassa silloin, kun maa joskus vuonna Beatles koetti itsenäistyä. Lähinnä hämmästelen sitä, että rasismi ei Englannista ole EU-jäsenyyden myötä hävinnyt. Sinnehän on muutamassa vuosikymmenessä muuttanut miljoonia maahanmuuttajia ja liberaalin suvaitsevaiston oppien mukaanhan rasismin pitäisi hävitä sitä mukaa kun ihmisille tulee arkielämän kohtaamisia muualta muuttaneiden kanssa. Britanniassa noita kohtaamisia on jo niin paljon, että Suomessa valtamedia ei niiden arkipäiväistymisen vuoksi niistä juuri enää viitsi edes uutisoida. Että mitä vttua se rasismi muka on ryöpsähtänyt?

 

Vuonna 2011 eduskuntaan päästyäni päädyin samalla myös Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi. Kyseistä puulaakia on pilkattu lähinnä kahvikerhoksi, mutta itselleni se on antanut arvokkaita kokemuksia, kansainvälisiä yhteyksiä, ja kyllä – olen jopa oppinut hieman ruotsiakin. Tärkein anti on kuitenkin ajatus jostain sellaisesta, joka joskus voisi korvata Euroopan unionin. Palaan tähän jo aiemminkin esittämääni aiheeseen kolumnini loppupuolella, mutta mainitsen sitä ennen muutamia seikkoja Färsaarista, jossa minulla oli ilo vierailla kesäkuun viimeisellä viikolla Pohjoismaiden neuvoston valiokuntamatkan tiimoilta. Monella tapaa Färsaaret toi mieleeni oman merellisen kotikuntani Kotkan, joten esittelen kyseisen paikan vertailemalla näitä meren synnyttämiä tyttäriä keskenään.

 

Asukkaita Färsaarilla on noin 49 000. Se on hieman vähemmän kuin Kotkassa, mutta Färsaarilla asukasluku kasvaa, Kotkassa laskee.

 

Työttömyysprosentti Färsaarilla on alle kolme, kun se kotona Kotkassa on noin 20. Färsaarten työttömyysturvajärjestelmä on vallankumouksellinen. Esittelen sen myöhemmin jossain toisessa yhteydessä, mutta se olisi hyvinkin kokeiluluontoisesti kopioitavissa useaankin Suomen kuntaan.

 

Färsaaret on Tanskalle kuuluva, Euroopan unionin ulkopuolinen itsehallintoalue, jonka viennistä suurin osa (noin 25 %) menee Venäjälle. Kotka kuuluu Suomen osana Euroopan unioniin ja kärsii tolkuttomasti Venäjän kauppapakotteista.

 

Pakolaisia Färsaarille on aikojen saatossa muuttanut kaksi. Kotka taas on viimeiset 20 vuotta ottanut vuosittain 15- 50 kiintiöpakolaista ja siihen turvapaikanhakijat sekä perheisiin yhdistetyt päälle, niin ollaan yli nelinumeroisessa lukemassa.

 

Muita ulkomaalaisia Färsaarilla on noin 1300. He ovat pääosin kotoisin pohjoismaista ja käyvät kaikki töissä. Kotkassa on yli 2000 sellaista joiden juuret ovat entisessä Neuvostoliitossa. Kotkan pitkäaikaistyöttömistä noin viidennes on maahanmuuttajataustaisia. Kotkan asukkaista noin kymmenen prosenttia puhuu muuta äidinkieltä kuin suomea, vaikka emme ole ns. kaksikielinen kunta. Färsaarilla puhutaan fääriä suunnilleen yhtä paljon kuin mitä Kotkassa puhuttiin suomea noin 25 vuotta sitten. Färsaarilla tilanne on stabiili, Kotkassa muiden kuin suomea puhuvien osuus kasvaa.

 

Färsaarilla on maailman pienimmät rikollisuusluvut, Kotkassa ei ole. Narkkareita tai juoppoja ei Färsaarilla Kotkan tapaan kohtaa.

 

Färsaarilla, tai ainakin siinä asukasluvultaan Haminan kokoisessa pääkaupungissa, oli ilmainen julkinen liikenne. Kotkassa kun matkustat bussilla pari pysäkin väliä, niin samaan hintaan olisit päässyt Onnibussilla jo melkein Helsinkiinkin saakka.

 

Ainoina negatiivisina seikkoina Färsaarista minulle kerrottiin se, että seksuaalivähemmistöt muuttavat sieltä pois kun väki on niin uskonnollista. Pääkaupunki Thoshavnissa ei siten näkynytkään yhtään sateenkaarilippua, vaikka oli prideviikko. Islannin lippuja heilui sitäkin enemmän, mutta se johtui jalkapallosta, jossa Färsaaret pärjää KTP:tä paremmin. Seksuaalivähemmistöjen puutteen lisäksi kielteisenä seikkana nostettiin esiin myös se, että naiset eivät käy kokopäivätöissä kun he vanhakantaisesti hoitavat lapsia kotonaan.

 

Olisin valmis nielemään nämä minulle negatiivisina markkinoidut seikat, jos saataisiin Kotkassa edes työllisyystilanne ja rikollisuusaste samalle tasolle kuin mitä se Färsaarilla on.

 

Ai niin.. Färsaaret tarkoittaa lammassaaria. Färsaarilla on paljon lampaita, lammassaarella on paljon pässejä. Tämän asiattoman vitsin ymmärsivät vain kymiläiset ja kotkalaiset.

 

Vaikka Färsaaret on Euroopan unionin ulkopuolella, pääsi sinne vaivattomasti lentämään ilman viisumia pohjoismaisen passivapauden turvin. Moni eu-uskovainen markkinoi jäsenyyttämme Euroopan unionissa sillä, että saamme matkustaa vapaasti maasta toiseen. Oikeasti idea on Pohjoismaista ja Pohjoismaiden neuvoston ansiota. Olemme saaneet nauttia kyseisestä edusta jo yli puoli vuosisataa, mitä nyt viimesyksyinen pakolaiskriisi sitä Juutinraumassa sotki.

 

Euroopan unionin ideassa on paljon arvokasta, mutta siinä on mukana ihan vääriä maita. Kaikki se hyvä mitä Euroopan unionista olemme saaneet, olisi saatavissa myös jos Pohjoismaiden ympärille perustettaisiin ihan uusi talousyhteisö. Ikään kuin Kalmarin reunioni, tai uusi Hansaliitto. Pohjoismaiden lisäksi pitäisi mukaan saada ainakin Euroopan saksankieliset alueet, Hollanti sekä Belgian flaamialueet ja tietenkin EU:sta juuri itsenäistynyt Iso-Britannia. Skotlantihan jopa jo edellisen itsenäistymispyrkimyksensä yhteydessä ilmoittikin halunsa liittyä Pohjoismaiden neuvostoon. Baltian maiden ja Puolan kanssa pitäisi miettiä tarkemmin, mutta maantieteellisesti ja historiallisesti ne kyllä tähän kuuluisivat.

 

Eli suunnilleen siitä kohtaa poikki, missä joskus sijaitsi muinaisen Rooman ja germaanien välinen raja. Pakolaisongelma jäisi Teutoburgin metsääkin kauemmas, eikä meidän enää koskaan tarvitsisi lapioida rahaa Välimerelle. Zeus ja Jupiter eivät ikinä tulleet toimeen Odinin, Ukon ja germaanien muinaisjumalien kanssa.

Pakko myöntää, että tämä ei ole ihan uusi keksintö tämä pohjoinen unioni. Olen tästä vuosien saatossa kirjoitellut niin täällä blogissani, kuin lehtienkin palstoilla. Taisipa joskus youtubessa pyöriä eduskunnassa aiheesta kyselytunnilla pitämä puheenikin.

 

Ja sitten siihen Fixitiin, josta monipolvisen kirjoitukseni otsakkeessa lupailen (kun päivittää blogia noin kerran vuoteen, tulee rönsyiltyä, mutta teeman rajoissa silti).

 

EU jäsenyydestä on Suomessa kerran äänestetty. Näinhän vakuuttavat nyt ne suut, jotka EU:ta varauksetta kannattavat. Tämä tapahtui vuonna 1994 ja ne olivat elämäni toiset vaalit joissa pääsin äänestämään. Lähinnä siitä syystä, että olen aina ollut toisinajattelija, äänestin vastaan. Muistan kaverini, joka kertoi äänestäneensä jäsenyyden puolesta, koska Mauno Koivisto oli kuulemma televisiossa sanonut, että Suomen pitää olla samassa ryhmässä missä muun muassa Iso-Britanniakin on, eikä esimerkiksi Romanian ja Bulgarian tapaiset itäblokin maat. Voi kun joku toimittaja nyt kaivaisi tämän Koiviston lausunnon esiin!

 

Vaarini, vanha sotaveteraani, ilmoitti jättäneensä ensimmäistä kertaa elämässään tyhjän lapun uurnaan koska ei tiennyt onko kyseessä hyvä vai huono asia. Sen hän kuitenkin sanoi tietävänsä, että Saksa on kaksi kertaa sillä vuosisadalla yrittänyt ottaa Eurooppaa haltuunsa ja nyt kolmannella kerralla se kuulemma onnistuisi. Sama vaari kertoi minulle myös Meksikon MM-kisojen yhteydessä vuonna 1986, että Suomi ei ikinä tulisi selviytymän jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin.

 

Silloin vuonna 1994 ei kampanjoissa valehdeltu, mutta pari asiaa kuitenkin jätettiin kertomatta. Muun muassa sitä ei kerrottu, että joutuisimme muutaman vuoden kuluttua jäsenyyden alkamisesta luopumaan omasta rahasta, jonka osana Venäjän keisarikuntaa kerran olimme saaneet. Meille ei kerrottu sitäkään että joutuisimme vastuuseen muiden EU-maiden veloista, vaikka yhteisön omatkin säännöt sen kielsivät. Edelleenkään ei kerrottu että meidän tulisi myöhemmin ottaa vastaan kymmeniä tuhansia vapaan liikkuvuuden turvin Suomeen rynniviä tekopakolaisia. Kenenkään en muista ennalta sanoneen, että tulevaisuudessa noin 80 prosenttia lainsäädännöstämme käytännössä saneltaisiin Brysselistä siten, että jos emme niitä implementoisi, tulisi kalliit sanktiot.

 

Olen huomannut, että eu-uskovainen liberaali suvaitsevaisto pitää noita kaikkia luettelemiani ennalta kertomatta jääneitä epäkohtia – jos nyt ei hyvinä, niin ainakin joko välttämättöminä, tai sitten niin pieninä pahoina, ettei jäsenyydestä tarvitse luopua. Väitänpä kuitenkin, että jos niistä olisi neljännesvuosisata sitten kerrottu, olisi äänestyspäätös EU-jäsenyydestä saattanut olla toinen. Ja jos joku nyt valehtelee minulle, että noita tulevia ongelmia ei silloin vielä tiedetty, niin kissan paskat. Esimerkiksi yhteistä valuuttaa alettiin suunnitella viimeistään siinä vaiheessa kun Saksojen annettiin yhdistyä. Ranskassa ja Britanniassa ei nimittäin haluttu, että Saksan keskuspankista ja taloudesta olisi yhdistymisen myötä tullut niin dominoivia, että käytännön yhteisvaluutaksi olisikin muodostunut Saksan markka. Saksojen yhdistyminen siis tavallaan ”maksoi markan”. Sitä ei vaan silloin haluttu kertoa, kuten nytkin vaietaan siitä mistä ei voi puhua.

 

Tästä syystä kannatan EU jäsenyyden 25vuotisjuhlaäänestystä ja jos se toteutuu, aion äänestää kuten vuonna 1994. Mieli ei ole muuttunut, eikä takki kääntynyt.

Edellinen Vanhemmat artikkelit