Välikysymyspuhe.

Tässä eduskunnassa 4.2.2015 pitämäni välikysymyspuhe. Siis sellaisena, jollaisena ajattelin sen pitää. Livetilanteessa toki rönsyili hiukan, mutta tässä pääpiirteissään..

Arvoisa puhemies.

Eurokriisi alkoi käytännössä jo silloin, kun euro perustettiin. Mukaan otettiin aivan vääriä maita ja väärin perustein. Tämä kaikki tuli valistuneimmille ihmisille selväksi viimeistään viime vuosikymmenen loppupuolella. Tässä vaiheessa Ranskan ja Saksan johtajat hoksasivat, että niiden suuret pankit saattaisivat kaatua valtioiden omaan syliin, mikäli Kreikka joutuisi maksukyvyttömään tilaan. Pankkien pelastaminen tajuttiin erittäin kalliiksi. Tässä vaiheessa alettiin puhua euroalueen koskemattomuudesta, Euroopan ihanteesta ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Ranska ja Saksa halusivat katsoa, löytyisikö Euroopasta maita, jotka haluaisivat jakaa Kreikasta koituvien tappioiden kustannukset. Suomi, joka vasta muutama vuosikymmen sitten pääsi irti nöyristelystä Moskovan suuntaan, päätti osoittaa alamaisuuttaan uudelle isännälle. Nokka irtosi ja pyrstö tarttui. Gallupsuosikki Keskustan silloinen puheenjohtaja, uudelleen eduskuntaan pyrkivä entinen pääministeri Matti Vanhanen nieli syötin koukkuineen päivineen. Matti Vanhanen ilmoitti Kreikan lainoittamisen olevan Suomelle hyvän bisneksen ja sillä tiellä on jatkanut tämä Kokoomuksenkin koalitio.

Usein esitetty virheellinen väite on, että neljännesbiljoonan lainalla Kreikka saatiin pidettyä elossa. Tämä ei kuitenkaan ole kuin osatotuus. Kreikka olisi tarvinnut valtion toimintoihin vain noin 27 miljardia euroa. Euroalueen johtajat saivat solidaarisuus- ja Euroopan arvo –puheillaan vedätettyä Suomeakin. He päättivät käyttää lähes kaksi kolmasosaa veronmaksajien rahoja maksaakseen lainoja, joiden uudelleen järjestelyyn he eivät kriisin alussa halunneet ryhtyä.

Vuosikymmenen vaihteessa ei Kreikan euroerosta saanut puhua. Siitä mistä ei voinut puhua, täytyi vaieta, ja keisarin uudet vaatteet. Suomessa euroalueen hajoamisesta puhuneet tuomittiin pölhöpopulisteiksi. Lapsellinen tapaus oli sellainen, joka huusi että keisari onkin ilman vaatteita ja kaikenlisäksi munaton. Ei edes polvihousuja yllään. Nyt Saksasta ja Ranskasta huudetaan, että Kreikan voi antaa mennä. Totta kai huudetaan, sillä heidän pankkinsa on pelastettu muun muassa suomalaisten veronmaksajien rahoilla. Viimeisin näin sanonut on saksalainen taloustieteilijä, euron perustajaksikin tituleerattu Otmar Issing, joka sunnuntaina Helsingin Sanomien haastattelussa sanoi, että EU voi ottaa Kreikalta letkut irti. Onko Issing pölhöpopulisti, ministeri Stubb? Meillä on nyt Kreikassa seitsemän miljardin vastuut. Päälle tulevat vielä koko ajan jatkuvat korkotappiot. Ennen Keskustan aloittamaa ja Kokoomuksen jatkamaa huonoa politiikkaa, olivat vastuumme nolla euroa.

Valtionvarainministeripuolue SDP pyrkii yhtenään muistuttamaan, että Suomen saamat ”takuutukset” muka kattaisivat kaikki mahdolliset tappiot. Tämä ei valitettavasti pidä paikkaansa. Jos meillä olisikin vakuudet, kuten on mainostettu, niin oikein hyvä, mutta kun ei ole. Meillä on tuottojenvaihtosopimus, joka ei kyllä kata juuri mitään.

Vasemmistoliiton historia tämän asian kanssa on suomalaisen takinkäännön historian ykkössuoritus. Ensin tukipaketteja vastustettiin. Sitten kun saatiin tennarit ministeriauton kyytiin ja tennilät ulos eduskunnasta, alettiin puhua tukipakettien puolesta. Tuli olla solidaarinen Kreikan kansalle, vaikka pankkeja pelastettiin. Mustajärvi ja Yrttiaho jopa erotettiin ryhmästä, kun pitivät vasemmistoliiton alkuperäisen linjan. Nyt taas tanssitaan tsiprasta Ateenan kaduilla.

Kreikkaa ovat tukipakettien tiellä seuranneet Irlanti, Portugali, Espanja, sekä itäeurooppalaisten nahkatakkimiesten suosima Kypros. Näitä jokaista maata yhdistää se, että ne eivät ilman leikkauksia tule veloistaan selviämään. Joko pitää leikata menoja niin paljon, että kansa ei kestä, tai sitten pitää leikata niitä velkoja. Ihmetellä täytyy, ettei näissä maissa käytetty perussuomalaisten no bailout –linjaa, joka esimerkiksi Islannissa toimi menestyksekkäästi. Siellä pelastettiin oma kansa, eikä EU:n tavoin pankkiireita. Nyt Islannissa talous kasvaa, työttömyys on alhaalla ja vieläpä sekä yksityinen, että julkinen velka ovat laskussa.

En oikein ymmärrä mitä tällä taloushistoriamme suurimmalla investoinnilla tavoiteltiin, mutta veikkaan että sitä ei ole saatu, mitä tavoiteltiin. Ei ollut hyvä bisnes, kuten Keskustapuolue ennusti. Bisnesmaailmassa tätä kutsuttaisiin virheinvestoinniksi. Euron hajoaminen on nyt vähintään yhtä todennäköistä, kuin viisi vuotta sitten, jolloin tämä tukipakettipolitiikka euron hajoamista vastaan aloitettiin. Väitän että euro on ideologia. On tahoja, joiden mielestä se pitää pelastaa mihin hintaan hyvänsä. Itse en tämän ideologian kannattaja ole.

Puheeni lopuksi lainaan vielä entisen kansanedustajan, Keskustan kymenlaaksolaisen Markku Laukkasen puhetta tämä ensimmäisen Kreikkapaketin tiimoilta. Sitaatti ” Maksan mielelläni puolet ed. Urpilaisen lupaamista ruusuista Merkelille ja Sarkozylle siksi, että he olivat räätälöimässä myös toukokuun ja kesäkuun ratkaisuja keskeisellä tavalla, niitä ratkaisuja, joilla me pelastimme tämän tilanteen, sammutimme sen tulipalon.
Kaikesta tärkeintähän on tässä nyt, ed. Kallis, se, että Kreikan tilanne rauhoittui. Kreikka saa tällä hetkellä markkinaehtoista rahaa markkinoilta (Edustaja Heinäluoman välihuuto: Ei saa!) eikä ole tällä hetkellä mikään ongelmatapaus, me patosimme sen. Kreikan kyky maksaa takaisin velkoja on aivan toinen kuin tuolloin. Ja edustaja Kankaanniemi, te puhutte vielä tätä samaa jargonia tästä yhteisvastuujärjestelmästä: ei sitä ollut. Teidän talouspolitiikkanne on sama kuin perussuomalaisten”. Sitaatti kiinni.

Arvoisa puhemies, kannatan edustaja Soinin tekemää välikysymystä.

Nousee gallup, laskee gallup

Kaikissa tämän vuoden puolella julkaistuissa gallupeissa on Perussuomalaisten kannatus ollut nousussa. Luonnollisestikin se on mielestäni hyvä juttu. Viime kesästä lähtien kannatuksemme kuitenkin laski ja saavutti pohjakosketuksensa ennen vuodenvaihdetta.

Kun kannatus laski, olivat politiikan toimittajat ja aktiiviset somevastustajat viisaina tietämässä syyn. Heidän mukaan kannatuksemme laski viime syksynä siksi, koska emme olleet menneet hallitukseen kesällä 2011 (tämän päätöksemme jälkeen gallupkannatuksemme muuten oli historiallisen korkealla). Kannatuksemme laski viime kesästä lähtien myös mukamas siitä syystä, että vuosi sitten mies syrjäytti naisen eduskuntaryhmämme puheenjohtajana. Kannatuksemme laski edelleen myös kuulemma siksi, että vastustimme sukupuolineutraalia avioliittolakia joko liian yksimielisesti, tai vaihtoehtoisesti siksi ettemme saaneet Arja Juvosta kuriin. Myös persujen kansanedustajien jatkuvat törttöilyt julkisuudessa olivat kuulemma kannatuksemme laskun vauhdittajia. Näin, vaikka koko kesänä ja syksynä en noteerannut yhtään kohua. Silloin kun gallupkannatuksemme oli huipussaan, strippasivat eerolat ja hakkaraiset julkisuudessa yhtenään. Omissa joukoissa laskeneista galluptuloksista syytettiin Timo Soinia, joka mukamas esti maahanmuuttopolitiikan kritisoimisen, tai oli muuten vain väsynyt ja lihava itsevaltias.

Neljä vuotta sitten, kun gallupit vasta uumoilivat jytkyä, oli kannatuksemme osapuilleen samalla tasolla kuin nytkin. Silloin kaikkitietävät politiikan toimittajat muistuttelivat, että suosio perustui ainoastaan Timo Soiniin, jota ei voinut äänestää kuin Uudellamaalla. Vaaleissa emme pärjäisi, koska meillä ei ollut valtakunnallisesti tunnettuja nimiä. Tämä ajatus oli vuosituhannen suurin virhearvio suomalaisessa politiikassa, jos ei lasketa kepulaisen Matti Vanhasen näkemystä siitä, kuinka Kreikalle lainaaminen on hyvä bisnes. Perussuomalaisten riveissä oli vuosina 2003- 2008 tapahtunut jotain, mikä oli valtakunnan tason mediaihmisiltä jäänyt näkemättä. Puolueeseen oli liittynyt paljon uusia kykyjä, jotka olivat polkaisseet pystyyn paikallisyhdistyksiä kautta maan ja nousseet näkyviksi kuntapoliitikoiksi vuoden 2008 kuntavaaleissa. Jytky syntyi paikallisyhdistyksien innokkaan talkootyön tuloksena jalkatyönä ja toritapahtumissa. Eurokriisi ja maahanmuuton ongelmien realisoituminen, sekä Keskustan, Kokoomuksen ja SDP:n vaalirahakohut, jätevesiasetukset ja muut keplottelut olivat toki ne lopulliset oikeaan asentoon asettuneet tähdet, mutta jos ei joka vaalipiirissä olisi ollut hyviä ehdokkaita ja maan innokkainta talkooväkeä, ei kansalaisilla olisi ollut ketään, ketä äänestää.

Tässä on myös syy siihen, miksi kannatus alkoi viime kesänä laskea. Puolueeseen oli kevään 2011 vaalien jälkeen liittynyt entistä enemmän uutta väkeä. Oli loikattu kepusta, oli loikattu demareista ja oli tultu sekä kristillisistä että vassareista. Oli tultu täysin politiikan ulkopuoleltakin. Suurin osa toki aivan asiallista väkeä. Kunnallisvaaleissa 2012 valtuustoryhmämme kasvoivat räjähdysmäisesti, vaikka tulostamme (12,8 %) pilkattiin jytkyyn nähden. Vuoden 2008 kuntavaaleihin verraten kasvu oli kuitenkin hurja. Tätä kasvua emme saaneet pidettyä yhtä hyvin aisoissa, kuin eduskuntaryhmäämme, jonka hajoamista ennakoitiin julkisuudessa sen syntymisestä lähtien. Suurin toivein aloittaneiden valtuustoryhmien työtä leimasi keskinäinen riitely ja vallan tavoittelu läpi miltei koko Suomen. Ensimmäiset toisiin puolueisiin loikkaamiset ja valtuustoryhmistä erottamiset tapahtuivat alle puolen vuoden sisään vaalien tuloslaskennan selvittyä. Valtuustoryhmien lisäksi alkoi riitely myös paikallisyhdistyksissä ja piireissä. Liian moni halusi liian vähille paikoille. Ikiaikaiset puoluejyrät eivät halunneet antaa tilaa uusille kyvyille, ja uudet innokkaat voimat kokivat vanhan kaartin jarrumiehinä.

Lopullisesti kaikki eskaloitui kesäkuussa 2014 heti eurovaalien jälkeen, kun valitsimme ensimmäiset eduskuntavaaliehdokkaamme. Niille paikoille oli yksinkertaisesti liian monta halukasta. Sen sijaan että olisi käyty tukemaan niitä, jotka ehdolle tulivat valituiksi, alettiin heitä kampittamaan ja mustamaalaamaan. Paikalliselle maakuntalehdelle ei mikään ole herkullisempi uutisaihe, kuin persuista pois potkittu/ itse lähtenyt henkilö, joka sanoo ”suorat sanat” puolueen toiminnasta. Tämä ei ole noussut valtakunnan ykkösuutisaiheeksi missään vaiheessa, mutta paikallislehdissä idästä länteen ja etelästä pohjoiseen ovat perussuomalaisten kannattajat nyt viimeiset kaksi vuotta saaneet lukea äänestämiensä ihmisten keskinäisestä riitelystä, eroista ja erottamisista. – Eiväthän ne osaa muuta kuin riidellä keskenään, on moni kansalainen tuumannut ja kertonut kuukausittaisen gallupkyselijän soittaessa, että persuja en enää äänestä.

Osa kuntalaisten perussuomalaisille antamien äänien avulla valtuustoon ja lautakuntiin valituista henkilöistä on loikannut muihin puolueisiin. Ipuun ja Muutokseen menneet ovat päässeet eduskuntavaaliehdokkaiksi, Kepuun ja Kokoomukseen loikanneet yleensä eivät. Galluptulosten perässä oleva ryhmä ”muut”, ei kuitenkaan ole lyhennys puolueesta nimeltä Muutos 2011, vaan se noin yhden prosentin kannatus koostuu osapuilleen kymmenestä puolueesta joita äänestämällä ei mitään muutosta koskaan tule. Persuista isompiin puolueisiin loikanneiden kyläpäälliköiden tie politiikassa on käytännössä nyt loppu. Parin vuoden sisään he huomaavat sen itsekin ja muistavat miksi joskus aikoinaan olivat persuihin siirtyneet.

Perussuomalaisten aatteessa ei ole perussuomalaisittain orientoituneen ihmisen kannalta mitään vikaa. Lukekaa puolueen ohjelmat ajatuksella ja katsokaa miten eduskunnassa on äänestetty ja millaisia lakialoitteita ja muita valtiopäivätoimia on tehty. Se on pidetty, mikä on luvattu. Ainoa vika on meissä itsessämme ja huonossa kyvyssä sietää toisiamme, paikallisesti.

Pahimmat riidat ovat häirinneet ratkaisevasti myös puoluehallituksen ja puoluetoimistonkin työtä. Muutamia henkilöitä on jouduttu erottamaan koko puolueestakin. Näitä ei ikinä tee mielellään, mutta kun riitaa pannaan poikki, on silloin yleensä joku laitettava seinää vasten. Sen arvaileminen, kumpi osapuoli on enemmän vikapää, on usein mahdotonta.

Jos Perussuomalaisten kannatus vielä kääntyy laskuun ennen eduskuntavaaleja, on syynä paikallinen taso, eikä niinkään puolueen johdon tai eduskuntaryhmän toiminta. Tästä syystä se neljä vuotta sitten nousikin. Uskallan sanoa näin, koska olen sekä puolueen johdossa, että eduskuntaryhmässä (ainakin vielä hetken), kuin myös paikallisellakin tasolla toimiva aktiivi. Ja tämä ei tarkoita sitä, etteikö puolueen johdollakin olisi parannettavaa, tai etteikö eduskuntaryhmä voisi olla vieläkin ärhäkämpi, tai että puoluetoimistossa ja ohjelmatyössä kaikki muka olisi täysin kunnossa. Parantamisen varaa on aina ja kaikkialla, mutta minun arvioni mukaan suurin ongelmamme meillä on silloin, kun minä tulen Helsingistä Kotkaan.

En halua nähdä enää yhtään maakuntalehtijuttua siitä, kuinka Keski- Öllölän Persussuomalaiset kunnanvaltuutetut ovat loikanneet johonkin toiseen puolueeseen, tai erottaneet jonkun puolueveljensä. En halua lukea yksiäkään ”suoria sanoja”, että kuinka muka joku toinen persu esti jonkun toisen pääsyn piirin varapuheenjohtajaksi, tai eduskuntavaaliehdokkaaksi. Näillä teemoilla saa kyllä isoja otsikoita maakuntatasolla, mutta puolueen (saati isänmaan) etu ne eivät ole. Kestäkää nyt perkeleet se, ettette aina tule itse valituiksi joka paikkaan. Olenko minä itkenyt sitä, että Pirkko Mattila voitti minut räkäisesti kun hallintovaliokuntaan valittiin puheenjohtajaa kesällä 2012, tai kun Jari Lindström voitti minut yhdellä äänellä Kymen piirin puheenjohtajasta äänestettäessä. Loikkasiko Jussi Halla-aho, kun häntä ei valittu eurovaaliehdokkaaksi vuonna 2009? Kun kestää tappioita, kestää voittojakin.

Vastineeni Nazima Razmayerille.

Nazima Razmyar syytti 15.1 julkaistussa blogikirjoituksessaan minua vihan ja pelon lietsonnasta muslimeja kohtaan. Razmayer ei kuitenkaan sen tarkemmin yksilöinyt, mikä aiemmissa kirjoituksissani muka sitä vihaa ja pelkoa lietsoi. Tuon kaltainen rivien välistä vihjaileminen on omiaan kasvattamaan perussuomalaisiin kohdistunutta uhkaa, josta viimeisimmät todisteet ovat puolueemme Helsingin toimistoon tapahtuneet hyökkäykset, sekä europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon saama uhkaus.

Nazima Razmayer myös väittää, että en ole esittänyt mitään ratkaisuja maahanmuuton ongelmiin, tai osoittanut myötätuntoa Pariisin iskujen uhreja kohtaan. Tämä on suoranainen valhe. Jokainen voi lukea edellisen blogitekstini, johon Razmayer ilmeisesti viittaa ja kyllä siellä nyt ainakin ratkaisuja on, jos sitten sen myötätunnon ehkä rivien välistä joutuukin hakemaan.

Razmayer kirjoittaa aivan oikein, että ei ole olemassa tilastoja uskonnollisten ryhmien välisistä tulonsiirtojen saajista. Kansanedustaja Mikael Jungnerin (sd.) avustajana Razmayer on varmasti kuitenkin hyvin perillä eri väestöryhmien, myös maahanmuuttajien, työllisyyteen liittyvistä ongelmista. Razmayerin työpaikan tietopalvelusta tämmöisetkin tilastot nimittäin löytyvät. Jos tiedämme, että maasta x Suomeen muuttaneiden henkilöiden työttömyysprosentti on 70 ja jos edelleen tiedämme mitä uskonnollista ideologiaa 100 prosenttia kyseisestä maasta tänne saapuneista henkilöistä kannattaa, niin asioiden yhteen laskemisessa ei kovin kummoista hoksnokkaa tarvita.

Kun baskien terroristijärjestö ETA ja Irlannin Tasavaltalaisarmeija aikoinaan tekivät väkivaltaisia iskuja, ei kenelläkään ollut tarvetta muistuttaa, että kaikki baskit, tai irlantilaiset eivät ole terroristeja. Ihmiset ymmärsivät tämän muutenkin. Myös vasemmistolaiset Punainen armeijakunta (Baader-Mainhoff) ja Punaiset prikaatit iskivät ympäri Eurooppaa, eikä tekoja silti yleistetty koko poliittiseen vasemmistoon. Nyt kun islamistisen ideologian omaavat henkilöt kasvattavat valtaansa Suomessakin, on joillakin poliittisilla tahoilla hirmuinen tarve korostaa jokaisen islamisti-iskun yksityisluonnetta ja muunneltua totuutta kertoen vierittää vastuuta jopa karjalaistytöille. Samaan aikaan muutaman vuoden takainen hirmuteko Norjassa, tai joku Jyväskylän kirjastopuukotus niputetaan surutta samaan yhteyteen tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa parlamentaarisesti ajavien kanssa. Jostain syystä terroritekoihin suhtaudutaan kovin eri tavoin, tekijästä riippuen.

Näyttää siltä, että jihadistit ja demarit tarvitsevat toisiaan. Aina kun jihadistit iskevät jossain päin Eurooppaa, kiirehtivät demarit lausumaan jotakin siitä, kuinka äärioikeisto käyttää tilannetta nyt hyväkseen. Tällä äärioikeistolaiseksi leimaamisella demarit levittävät pelkoa ja epävarmuutta, sekä koettavat paikata omia laskeneita kannatuslukujaan.

Omassa kirjoituksessani esitin konkreettisia keinoja islamismin uhkien ehkäisemiseksi Suomessa. Olen vastaavia esittänyt jo aiemminkin. Mihinkään niistä Razmayer ei tarttunut. SDP on puolueena eniten vastuussa siitä, että Suomen kehitys monikultturisoitumisessa on edennyt samaan pelottavaan suuntaan kuin muuallakin Euroopassa. Razmayerillä ei ole ratkaisuja tähän. Aiemmin on esitetty kotouttamiseen käytettävän rahan lisäämistä. Se ei ole auttanut muualla Euroopassa ja nyt alkavat Suomessa olla rahat lopussa. Tarvitaan niitä keinoja, joita Perussuomalaiset ovat esittäneet.

Je suis caricature

Ranskassa tammikuun alussa tapahtunut terroriteko on tuorein todiste islamistien kasvaneesta vaikutusvallasta Euroopassa. Kyseessä oli julma isku sananvapautta ja länsimaista demokratiaa kohtaan. Isku ei ollut ensimmäinen, eikä vielä viimeinenkään, joka voidaan islamistien nimiin liittää. Pitkin Euroopan suurkaupunkeja yhtä mittaa jatkuva lähiömekkalointi on osa samaa valitettavaa ilmiötä.

Suomi on ottanut humanitäärisiin syihin vedoten pakolaisia Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueilta yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Oireilu näkyy jo täälläkin. Suomessa syntyneet toisen polven tulijat ovat osallistuneet nuorisomekkalointiin Helsingissä ja onpa osa lähtenyt Syyriaan ja Somaliaan sotimaankin. Terrorijärjestöille myös kerätään rahaa Suomesta. Vakavan terrori-iskun uhka kasvaa täälläkin.

Suurin osa Suomen muslimeista ei ole terroristeja, vaan he elävät rauhallista elämää pääasiassa tulonsiirtojen varassa. He kuitenkin ovat hiljaa, eivätkä tuomitse uskonveljiensä pahoja tekoja. Suurin osa Suomen poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kermasta taas väittää maamme muslimimaahanmuuttajien ongelmien johtuvan suomalaisten nuivasta asenteesta erilaisuutta kohtaan. Tämä ei voi pitää paikkaansa, sillä niissä maissa joissa näiden islamistien juuret ovat, on ihmisten tilanne vieläkin huonompi. Voisikohan olla niin, että ongelmien aiheuttaja onkin juuri heidän oma mielipuolinen tapansa tulkita ideologiaa nimeltä islam?

Suomessa näistä tietyistä ilmansuunnista tulleiden ihmisten määrä on onneksi vielä vähäinen. Muualla Euroopassa nähty kehitys voidaan ehkä estää lopettamalla niin kutsuttu humanitäärinen maahanmuutto kyseisiltä alueilta. Edelleen kaikilta humanitäärisin syin Suomeen otetuilta henkilöiltä tulee poistaa oleskelulupa ja sosiaalituet, jos heidän havaitaan matkailleen kriisialuilla, tai lähettävän sinne rahaa. Pakolaisstatusta ei tarvitse henkilö, joka sota-alueelle matkustaa, eikä toimeentulotukea sellainen, jolla on varaa sitä maasta pois lähettää. Edelleen tulee huolehtia siitä, että näiltä alueilta tulleet maahanmuuttajat eivät siirry asumaan samoihin lähiöihin, vaan että heidät sitoutetaan myös syrjä -Suomeen. Tämä, jos mikä kotouttaisi ja saisi unohtamaan vanhat tavat.

Perussuomalaisia lukuun ottamatta ei mikään maamme eduskuntaan viime vaaleissa nousseista puolueista ole pyrkinyt saamaan muutosta vallitsevaan kehitykseen. Päinvastoin puolueiden tavoitteissa on näyttänyt olevan Suomen vieminen samalle vaaralliselle uralle muiden Euroopan maiden kanssa. Keskustan entinen puheenjohtaja Matti Vanhanen pyysi pääministerinä ollessaan anteeksi, kun Suomen Sisu niminen kansalaisjärjestö aikoinaan julkaisi pilakuvia profeetta Muhammedista. Pitäisiköhän Vanhasen nyt pyytää anteeksi sitä anteeksipyyntöään?

Viime päivinä on herännyt keskustelua myös siitä, tulisiko taiteilijoiden pidättäytyä tekemästä pilaa niistä arvoista, joista jotkut verisesti loukkaantuvat. Tällä logiikalla eräs Charlie (Chaplin) olisi joutunut jättämään Hitleriä parodioivan Diktaattorinsa tekemättä. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen oli maamme ensimmäinen taiteen keinoin monikulttuurisuutta arvostellut henkilö. Kiitokseksi tästä uran uurtamisesta antoi Helsingin Sanomat Karille potkut. Pahuudelle ja suvaitsemattomuudelle on osattava nauraa. Paras ase kiihkoaatteita kohtaan on juuri niiden naurunalaiseksi saattaminen.

Ikkunat auki ja lunta tupaan.

”Overton ikkuna” on poliittinen teoria, jonka kehitti lento-onnettomuudessa vuosituhannen alussa menehtynyt politiikan tutkija Joseph Overton. Overtonin ikkunateoria toteaa, että on olemassa asioita joita normaalisti ei voisi hyväksyä, mutta kun ajankohdat ovat otollisia, aukeaa ”ikkuna” jonka kautta tämä hyväksymätön asia voi nousta yleiseen tietoisuuteen ja saavuttaa yhteiskunnallista hyväksyttävyyttä.

Overton ikkuna noudattaa useimmiten seuraava, kuusikohtaista kaavaa.

1) alussa kyseessä oleva asia herättää pahennusta ja on täydellisesti yhteiskunnallisen hyväksynnän ulkopuolella.
2) asia muuttuu ”radikaaliksi”, eli toisin sanoen se ei edelleenkään nauti yhteiskunnallista hyväksyntää, mutta koska se on esimerkiksi tietyissä alakulttuureissa ”radikaali” omaa se nyt toisenlaisen roolin yleisessä keskustelussa.
3) Asia muuttuu hyväksyttäväksi.
4) Asia ei ole enää vain hyväksyttävä, vaan sitä aletaan tunnustaa ”järkeväksi”.
5) Asia muuttuu populaariksi ja alkaa nauttia yleistä sympatiaa ja on kaikkien huulilla.
6) Asiasta tehdään osa politiikka ja se sidotaan siten yhteiskunnan rakenteisiin.

Overton ikkunan seurauksena ennen täydellistä paheksuntaa aiheuttaneesta ilmiöstä tulee jotain sellaista, jonka täydelliset paheksujat, jotka vielä hetkeä aiemmin olivat valtavirtaa, muuttuvatkin itse täydellisen paheksutuiksi epähenkilöiksi.

Rockmusiikki ja erityisesti yksi sen alalajeista, hevi, oli ilmestyessään suoraan Saatanasta. Se aiheutti itsemurhia, sai nuoret menestymään huonosti koulussa ja aiheutti niin ahdistusta kuin irrallisia sukupuolisuhteitakin. 1980 luvulla oli tavallista, että hevibändien levyihin liimattiin varoitustarroja ja uskovaiset piirit yrittivät niitä väärinpäin soittamalla löytää viitteitä sielunvihollisen palvonnasta. Kului 20 vuotta ja vanhat mummotkin olivat jo sitä mieltä, että kyllä se on nimenomaan Lordi, joka kannattaa euroviisuihin lähettää. HIM ja Nightwish muodostuivat osaksi Suomi -brändiä, eikä metalliteollisuuden vientimarkkinoilla enää tarkoitettu pelkästään jotain konepajameininkiä.

Kansallissosialistit, Adolf Hitler etunenässä, istuivat 1920 luvun alussa vankiloissa. Meni ainoastaan hetki ja kohta miltei koko Saksa olikin yllättäen sitä mieltä, että vain ja ainoastaan tällä ideologialla voidaan menestyä. Myöhemmin Overton ikkuna toimi saman aatteen kohdalla toisin päin. Natsien vastustajat, jotka jos keskitysleireiltä selvisivät, olivatkin olleet oikeassa. Liki kaikista saksalaisista tuli natsien vastustajia ihan samanlaisen prosessin kautta, kuin mitä hetkeä aiemmin olivat itse muuttuneet natseiksi. Paitsi tietysti ne valtavirtaa vastustaneet jäärät, jotka saivat oikeamielisten taholta nyt kokea saman kohtalon, jonka tähden natsit olivat pahoja.

Jos Suomessa olisi neljännesvuosisata sitten joku sanonut, että meidän tulee luopua omasta rahayksiköstämme markasta ja liittyä samaan valuuttajärjestelmään yhdistyneen Saksan ympärille rakentuvan yhteisön kanssa, olisi häntä todennäköisesti pidetty juurikin saksalaisherruudesta haaveilevana kansallissosialistina, hulluna, tai ainakin Suomen tulevaisuuteen kevytkenkäisesti suhtautuvana taivaanrannanmaalarina. Nyt samoja syytöksiä saavat kuulla lähinnä markan takaisinhaikailijat ja jopa eurojärjestelmän pysyvyyteen terveen skeptisesti suhtautuvat.

Toki naapurimaastamme Venäjältä löytyisi vastaavia esimerkkejä siinä missä Saksastakin, mutta en oikein oman turvallisuuteni tähden uskalla niitä nyt tähän kuvailla. En halua Siperian opettavan itseäni. Historia on nimittäin osoittanut, että Overton ikkuna aukeaa Venäjällä usein äkkiarvaamatta ja ennustamattomaan suuntaan. Jokainen vetäkööt omat johtopäätöksensä siitä, miten Overtonin ikkunateoria vaikutti tsaarinvallan murtumiseen, Neuvostoliiton syntyyn, gulakiin, glasnostiin, Baltian itsenäistymiseen ja Neuvostovallan luhistumiseen. Vai oliko Boris Jelzinin valtaannousu sittenkin vain sattumaa?

Sen kuitenkin Talvisodan hengessä sanon, että jos Overton ikkuna yllättäen aukeaa siten, että Petsamo ja Karjala palautetaan Suomelle, muuttuukin se (palautus) todella järkeväksi ja oikeudenmukaiseksi tapahtumaksi myös niiden ihmisten puheissa, jotka tällä hetkellä pitävät moisia ajatuksia jopa vaarallisina tai mielipuolisina.

Homojen avioliitto-oikeudesta en nyt sano mitään muuta kuin sen, että siinä on todiste Overton ikkunasta liki täydellisimmillään. Homojen kohdallahan mainittu ikkuna alkoi raottua silloin, kun American Psychiatric Association (APA) äänesti, että homous ei enää ole psyykkinen häiriö. Voi hyvinkin olla, että ei olekaan, mutta omalaatuiselta saattaa tuntua, jos tieteellisiksi tosiasioiksi julistetuista asioista päätetään äänestämällä, eikä näitä päätöksiä pohjata empiirisesti toteutettuihin akateemisiin tutkimuksiin. Yhtään aiemmin sairauden puolesta todistanutta tutkimusta ei tietääkseni kumottu eikä kuultu. Samalla ei myöskään poistettu sairausluokitusta muilta seksuaalisen poikkeavuuden muodoilta, vaikka niiden oli nähty johtuneen samankaltaisista oireyhtymistä, kuin mitkä aiheuttivat homoseksuaalisuuttakin. Yhtäläisiä piirteitä omaavaa keskustelunvärinää löytyy Amerikasta nykyisin evoluutioteorian ympäriltä. Varmaan kohta jossain raamattuvyöhykkeellä äänestetään tästäkin.

Vaikuttaa hämmästyttävältä, kuinka nopeasti jostain vielä hetki sitten täydellisen paheksutusta asiasta tuleekin ikään kuin yhdessä yössä valtavirtaa. Overton ikkuna ei kuitenkaan aukea sattumalta. Tai jos aukeaakin, niin ainakin sen takana on henkilöitä, jotka ovat osanneet oikeaa hetkeä odottaa. Kannattaa haistella millaisia paheksuttuja alakulttuureita ympärillämme pyörii. Kannattaa myös seurailla miten media ja kansalaismielipide niihin suhtautuvat. Se jonka tyhmyydelle tänä päivänä naurat, voikin olla omaa pitkäjänteistä suunnitelmaansa toteuttava nero, jota oikean historiallisen hetken koittaessa ylistäen kumarrat. Tai jos et kumarra, istut vankilassa, tai olet vähintään yhtä pilkattu kuin nyt ovat ne, joiden mielestä avioliitto on tasa-arvoinen silloin, kun siinä on yhtä monta miestä kuin naistakin.

Köyhyys ei ole edellytys hyvälle taiteelle

Leena Kajanderin Kymen Sanomissa julkaistussa yleisönosastokirjoituksessa (18.11) minun väitettiin esittäneen viime viikolla taiteilija-apurahojen poistamista, koska mielestäni mukamas ainoastaan köyhyydessä syntyy hyvää ja pysyvää taidetta. Samankaltaista sähköpostia on viime päivinä tullut kovasti. Osassa niissä on haukuttu esitystäni (apurahoja saavat taiteilijat) ja osassa kehuttu (apurahoja koskaan saamattomat, mutta silti pärjänneet taiteilijat, sekä nykytaidetta ymmärtämättömät kansalaiset).

Olen yllättynyt sekä Kajanderin kirjoituksesta, että saamastani palautteesta. En muista tämmöistä esitystä missään virallisesti tehneeni ja siksi tutkinkin kaikki kokouspöytäkirjat, joissa nimeni läsnäololistalta löytyi. Yhtäkään tämän suuntaista esitystä en todellakaan ollut tehnyt.

Saamani palautteen täytyi siis liittyä Helsingissä 10.11 järjestettyyn taidepoliittiseen huippukokoukseen, jossa olin esittelemässä Perussuomalaisten kulttuuripoliittista ohjelmaa. Itse esityksessä en varsinaisesti ottanut kantaa apurahoihin, mutta aiheen tiimoilta pääsin useiden eri medioiden haastateltavaksi. Nämä mediat ovat sitten siteeranneet minua enemmän tai vähemmän tarkasti. En tiedä minkä lehtitalon uutisointiin Kajander, tai muut minua lähestyneet henkilöt väitteensä sanomisistani pohjaavat. Toisaalta en ole niitä itsekään kaikkia ehkä huomannut.

En muista sanatarkasti, mitä minulta kysyttiin, mutta taiteilija-apurahoista myönsin olevani valmis säästämään, jos valtion taloudellinen tilanne ei kohene, eikä muita säästökohteita enää löydy. Tätä seurasi lähes poikkeuksetta lisäkysymys taiteilijoiden mahdollisuuksista enää luoda kulttuuria, jolloin tarjosin esimerkiksi Aleksis Kiveä, joka köyhistä lähtökohdistaan huolimatta onnistui synnyttämään vuosisadasta toiseen kestävää taidetta. En siis väittänyt köyhyyden olevan edellytyksenä hyvälle taiteelle, mutta en myöskään nähnyt sitä esteenä.

Vaihtoehtona valtion nykyisille apurahoille tarjosin mesenaattimallia, joukkorahoitusta ja sponsoreita. Yleensä taidepiirit kavahtavat tämän kaltaisia vaihtoehtoja ja väittävät niiden ohjaavan liiaksi taiteen sisältöä. En näe asiassa suurta eroa julkiseen rahoitukseen. Julkisesta rahoituksesta päättävät usein poliitikot, joilla on tiettyjä ihanteita. Uskon että nykyisessä ilmapiirissä esimerkiksi voimakkaan kansallismielistä kulttuuria tekevän taiteilijan olisi vaikeampi saada julkista rahoitusta taiteelleen, kuin monikulttuurisuutta ylistävän. Nykyinenkin rahoitusmalli siis ohjaa taiteen suuntaa ja pakottaa tekijänsä tukijastaan riippuvaiseksi.

Taideapurahat ovat häviävän pieni osa valtion menoista. Tietyllä tasolla niitä voidaan kustannuksiltaan verrata kansanedustuslaitokseen, jonka toimintamenoista aina silloin tällöin kuulee myös esitettävän säästöjä. Suomen talous ei kuitenkaan pelastu leikkaamalla sen enempää kansanedustajilta, kuin taiteilijoiltakaan. Suurimmat rakenteelliset säästöt saadaan yleensä keskiluokkaa kyykyttämällä. Jotta ne, jotka työllään tämän maan pystyssä pitävät, saadaan hyväksymään itseensä kohdistuvat kiristykset, on edes esimerkin vuoksi pystyttävä näyttämään, että he eivät ole ainoita. Tästä syystä on välillä siis kuritettava niin herraa, kuin narriakin.

Kehitysavusta voidaan leikata kehitysavun kärsimättä.

Perussuomalaisia on usein syytetty siitä, että me vain vastustamme kaikkea, mutta emme tarjoa vaihtoehtoja. Yksi tämän tapainen väärä todistus puoluettamme vastaan on kehitysapu. Olemme korostaneet, että maailman hätää kärsivien ihmisten ottaminen Suomeen on ongelmien siirtämistä paikasta toiseen ja että ihmisiä tulisi auttaa paikan päällä. Koska olemme samaan aikaan esittäneet leikkauksia myös kehitysapuun, on sanomisistamme haluttu antaa ristiriitaista vaikutelmaa.

Kehitysapua vastustaessamme olemme kuitenkin aina vastustaneet nykymuotoista kehitysapua, joka ei kaikilta osin ole ollut tehokasta, saati läpinäkyvää. Perussuomalaisten vaihtoehto uudeksi kehitysapumalliksi on se, että nykyisen reilun miljardin sijaan, valtio maksaisi kehitysapurahastoon vain 250 miljoonaa euroa vuodessa. Loput rahat kerättäisiin kansalaisilta, jotka saisivat normaalin veronkannon yhteydessä itse määrittää kuinka paljon rahaa he kehitysapuun haluavat antaa.

On lukuisia tutkimuksia siitä, että valtaosa suomalaisista pitää kehitysapua tärkeänä. Samoissa tutkimuksissa on kyseenalaistettu kansalaisten luotto kehitysavun perille menoon. Suomessa on noin 4,2 miljoonaa veronmaksajaa. Jos he kaikki maksaisivat kehitysapuun verovähennyskelpoisen 200 euroa, saataisiin perustettavaksi esittämäämme kehitysapurahastoon kerättyä 840 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi yrityksillä olisi mahdollisuus profiloitua hyvän asian puolesta ja maksaa haluamansa prosenttiosuus liikevaihdostaan kehitysapuun.

Jos joku sydämetön henkilö ei haluaisi kehitysapuun omia rahojaan laittaan, olisi sekin toki myös mahdollista. Kuitenkin, kuten tutkimukset osoittavat, suomalaiset ovat halukkaita maksamaan kehitysapua. On hyvinkin todennäköistä, että mallimme mukaisella järjestelyllä saataisiin kerättyä paljon enemmän kehitysapua, kuin nykyinen, hieman yli miljardin menevä summa. On mahdollista, että tavoitteemme 0,7 prosentin budjettiosuudesta toteutuisi reilustikin.

Jos esittämämme malli menee läpi, säästää valtio vuodessa noin 600 miljoonaa euroa. Ainoat kustannukset tulevat 250 miljoonan euron vuosittaisesta pohjarahastosta, sekä samansuuruisesta veronpalautuksesta, joka kansalaisille siis vapaaehtoisesti maksetusta kehitysavusta 200 euroon saakka maksettaisiin. Tämä säästynyt 600 miljoonaa euroa vähentäisi valtion lainanottotarvetta ja se voitaisiin käyttää kotimaan tarpeisiin.

Se että kansalaiset itse maksaisivat haluamansa summan kehitysapuun, lisäisi myös paineita tehdyn työn läpinäkyvyydestä ja tehokkuudesta. Pidämme erittäin tärkeänä ja tehokkaana kehitysavun koordinoimista EU:n ja valtioiden välisten suorien budjettirahoitusten sijaan kansalaisjärjestöjen tekemän työn kautta. Nämä järjestöt tukevat tyttöjen ja naisten koulutusta, humanitääristä työtä esimerkiksi luonnonkatastrofien yhteydessä, sekä kehitysmaiden omaa työllisyyskehitystä.

Edellinen Vanhemmat artikkelit Next Uudemmat artikkelit